Viikko 10 (25.9. - 1.10.2003)
Torstaina minä ja tyttöystäväni otimme muutaman koiran mukaan ja kävelimme syksynlehtien peittämää polkua kalliorinteelle, joka lepää metsän keskellä vain kivenheiton päässä kodistani. Päivä oli jo kiiruhtanut iltaan ja hämärä teki kiipeämisestä kosteassa mäessä petollista uhkapeliä. Vain metsän tuoksuja seuraavat koirat uskalsivat hypähdellä kiveltä toiselle huolettomina. Terveinä me kuitenkin perille pääsimme, ja pysähdyimme hetkeksi kalliolle, jota peitti sammal ja piiritti kotimetsä, jonka olin lapsena kartoittanut kymmenissä leikeissä. Ne leikit olen jo unohtanut, mutta metsää ja pientä kalliorinnettä en.
Vaikka sanat 'loma' ja 'vankila' on vaikeaa edes ahtaa samaan lauseeseen, kaikkosi
sekavuus ja epäusko aivoistani käsikädessä alkoholin kanssa torstaiaamuun mennessä.
Koti Joensuussa oli yhä koti, eikä se näyttänyt vangin silmin ollenkaan erilaiselta
tai vieraalta. Ensimmäinen lomani vankilasta oli hetken hengähdystauko ja Köyliöön
palasin selässäni säkillinen uusia voimia.
Täällä minua odotti iso uutinen. Pari viikkoa aiemmin olin anonut siirtoa Vilppulan
avovankilaan ja tietämättäni päätös anomuksen hyväksymisestä oli tehty lomani aikana.
Vankeja vaivaudutaan vain harvoin siirtelemään laitoksesta toiseen, mutta minut
Vilppula oli päättänyt ottaa vastaan. Se oli yllätys, mutta heti en tiennyt oliko
se hyvä vai huono sellainen.
Päätettiin, että lähden Köyliöstä kahden viikon kuluttua. Minä nyökyttelin päätäni:
"Tehdään sitten vaikka niin".
Maanantaina palasin töihin, missä minua oli jopa kaivattu. Aamupäivä meni haukotuksia
peitellessä, mikä on vankilassa täysin sallittua, mutta WC:ssä käyminen ei. Tein
silti niin ennen lounasta, ja siitä vessareissusta meinasi tulla elämäni suurin
virhe, sillä ruokatauolla vartija yllätti minut kutsulla vastaanottoon.
Sanalla 'vastaanotto' on tässä yhteydessä sama merkitys kuin sanalla 'virtsatesti'.
Köyliössä kukin vanki joutuu vajaan kuukauden välein yllätystestiin, josta selviää
onko piruparka käyttänyt kiellettyjä aineita vai pysynyt puhtaana kaikenmaailman
huumeista. Minua tuskin yksikään vartija epäili, kunhan nyt vain oli minun vuoroni.
Oli tietenkin aivan yhdentekevää selitellä, että kävin juuri kusella. Ei sääliä,
ei armoa! Työtään vastentahtoisesti tekevä vartija viskasi minut alasti koleaan
selliin muovikuppi kourassa ja jäi valvomaan toimitusta kalterioven taakse.
Kuppiin on kustava kahdessa tunnissa. Jos siinä ajassa ei pysty pohjaa peittämään,
on tuomio sama kuin positiivisesta testituloksesta. Eli suljettuun vankilaan vain!
Niinpä seisoin pöntön edessä ja muistelin kämppikseni Santerin tarinaa. Hän eleli
leveästi Huittisten avovankilassa, kunnes eräänä aurinkoisena aamuna joutui
yllätystestiin, eikä saanut näytettä kahdessa tunnissa annettua. Apulaisjohtaja
perui Santerin avolaitospaikan ja viaton aseistakieltäytyjä lähetettiin Kylmäkoskelle
murhaajien ja raiskaajien seuraksi.
Minä vältin saman kohtalon muutamalla tipalla, jotka sain purkin pohjalle puristettua
puoli tuntia ennen kahden armollisen tunnin täyttymistä. Niistä tipoista oli kiinni
se vietänkö seuraavat neljä kuukautta Kylmäkoskella vai Vilppulassa.
Tiistaina isosiskoni saapui avovaimonsa kanssa hämmentämään ennen niin tasaista ja
turvallista elämääni entisestään. He marssivat huoneeseeni kameran ja ainakin
kymmenen valaistuslampun kanssa ja alkoivat kuvata minun puhuvaa päätäni.
Muutamaa kuukautta ennen tuomioni alkua siskoni kertoi minulle, että haluaa tehdä
aseistakieltäytymisestäni taideteoksen. Se kelpasi minulle. Alusta saakka siskoni
on lähettänyt minulle joka päivä postikortin, johon on kopioitu kaikkien
sotauutisten otsikot Helsingin Sanomista, YLE:n radiouutisista ja MTV3:n kympin
uutisista. Kortit ovat yksi osa teosta, kuten on tuo haastattelukin.
Oli samaan aikaan ärsyttävää ja jännittävää kertoa kameralle elämästä vankilassa ja
syistä, jotka minut tänne ajoivat. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että minä vain
takeltelin sanoissa, puhuin puuta heinää ja jätin kaiken tärkeän kertomatta.
Kameran edessä sitä on yhtäkkiä niin epävarma omista ajatuksistaan. Ehkäpä yhtälö
on se, että mitä voimakkaampia tunteet ja mielipiteet ovat, sen vaikeampi niistä
on saada kiinni, niistä on puhua. Varsinkin jos elää yhä keskellä sitä kaikkea.
Mutta kyllä minä tiedän, että loppuen lopuksi haastattelu meni ihan hyvin.
Nyt tiistai-iltana loman, vankilaan paluun, Vilppula-uutisten, yllätystestin ja
videohaastattelun jälkeen istun sängylläni, jonka moinen rytinä on vasaroinut vikuroivaksi
leikkihevoseksi vinhassa karusellissä. "Pysähdy!", huudan, mutta ei se kuuntele. Pyörii,
pyörii, karuselli pyörii…
Nousen ylös ja tasapainoilen ikkunan ääreen tupakalle. Yhtäkkiä koko huone on
muuttunut ylös, alas, vasemmalle, oikealle heittelehtiväksi moukarinkuulaksi.
"Pysähdy!", huudan, vaikka tiedän, että nyt minua viedään halusin tai en. Ja
niin moukari iskeytyy kohti seuraavaa seinää, josta on mentävä läpi vaikka väkisin.