Viikko 11 (2.10. - 8.10.2003)
Perjantaiaamuna olin poikkeuksellisen väsynyt ja päätin jatkaa unia sen jälkeen,
kun vartija oli varttia yli kuusi marssinut huoneeseen tekemään aamutarkastusta.
Jostain syystä uskollinen euron herätyskelloni ei noudattanut yhteistä
suunnitelmaamme ja jätti soimisen kokonaan väliin puoli tuntia myöhemmin.
Normaalisti Santeri olisi herättänyt minut ajoissa, mutta hän oli ollut
keskiviikosta lähtien perhetapaamisessa ja minä olin huoneen ainoa asukki.
Olin siis sikeästi unessa, kun kello hiipi kohti seitsemää ja uutta työpäivää.
Töistä myöhästymisestä olisi parhaassa tapauksessa seurannut johtajan puhuttelu,
huonoimmassa passitus Kylmäkoskelle. Tällä kertaa minut pelasti Santeri, joka oli
lähtenyt tapaamismökistä etuajassa ja ehti näin käväistä huoneessa ennen töitä
ja herättää minut muutamaa minuuttia ennen seitsemää. Toisin sanoen minut pelasti
pälkähästä käsittämätön tuuri.
Tuo ei ollut ensimmäinen kerta, kun Onnetar siunasi minua huomiollaan. Heti alussa
minä ja Santeri päädyimme samaan Kylmäkosken selliin lukuisien yhteensattumien
kautta. Myöhemmin minun kävi melkoinen tuuri, kun paikka Köyliöstä löytyi niin
nopeasti. Hyvää onnea käy kiittäminen myös siitä, että pääsimme tyttöystäväni
kanssa perhetapaamisiin, vaikka ne on tarkoitettu pelkille aviopareille, ja siitä,
että niin Kylmäkoskella kuin täälläkin olen saanut laitoksen parhaan sellin. Nyt
olen lähdössä Vilppulaan, vaikka edes tämän talon sosiaalityöntekijä, vankien
virallinen kannustaja, ei uskonut, että siirto hyväksyttäisiin.
Santerikin on minut kerinnyt jo aiemmin pelastaa. Kylmäkoskella vietin yhtenä niistä
kaikista samankaltaisista aamuista levottomia hetkiä höyhensaarilla, kun Santeri
palasi aamiaiselta selliimme. Heti ovensuussa hän huomasi, että CD-soittimeni
keikkui hyllyn reunalla puoliksi tyhjän päällä suoraan pahaa-aavistamattoman pääni
yläpuolella. Hän teki mallikelpoisen henkivartijasyöksyn ja nappasi kymmenkiloisen
soittimen syliinsä juuri ennen kuin se olisi iskeytynyt unentäyteiseen kallooni.
Ilmeisesti olin kiskonut soittimen sähköjohtoa unissani ja näin houkutellut
laitteen kuilunpartaalle. Jälleen kerran: Kiitos Onnetar!
Enemmän kuin omat onnenpotkuni, minut ovat vakuuttanut Onnettaren olemassaolosta
Santerin kymmenet ja taas kymmenet läpeensä mustan huumorin värjäämät kokemukset.
Niistä voisi koota ällistyttävän kirjan, jota jokainen syyttäisi epärealistiseksi,
ja niillä voisin hauskuuttaa tuntikausia jokaista näille sivuille eksyvää, mutta
varkaaksi vankilakaan ei ole minua muuttanut, joten jätettäköön Santerin tarinat
hänen tarinoikseen. Todettakoon vain, että jos Onnetar potkii niin monta kertaa
munille, häntä ei voi olla huomaamatta.
Minua nuo tarinat ovat järkyttäneet niin kovin, että olen alkanut suhtautua tuuriin
erittäin vakavasti ja tosissani. Enemmän kuin mihinkään muuhun luotan siihen,
että Onnetar kyllä loppuen lopuksi pelastaa minut. Olen varma, että olen jonkin
sortin erityissuojeluksessa, lähestulkoon siunattu.
Olen siis kääntynyt uskoon, löytänyt Jumalan, joskin nimeltään hieman erikoisemman.
Helluntalaiset ja Jehovan todistajat taitavat pettyä. He ovat jaksaneet uskollisesti
vierailla tässäkin vankilassa viikosta toiseen pullakahveilla ja leveillä hymyillä
aseistettuna, ainoana porkkananaan pelkkä epäitsekäs lohdun ja turvan tarjoaminen.
Sitähän vangit tarvitsevat. Sitähän seurakunnat tarjoavat.
Minä perustin oman uskonnon, mutta onneksi noiden hurskaiden jumalanpalvelijoiden
työ ei jää kokonaan vaille tuloksia. Aina löytyy joku masennuslääkkeitä popsiva,
perheensä jättämä ja yhteiskunnan hylkäämä sielu, jonka on paloittelumurhan
jälkeen syytäkin pelastautua Helvetiltä. Hän ottaa varmasti riemusta rukoillen
vastaan tuen ja ymmärryksen, jota vain Jumalan sanansaattajat haluavat hänelle
enää tarjota. Hän on kiitollinen siitä, että jotkut ihmiset jaksavat välittää
ja tuoda Jumalan jopa tähän synninpesään, kurjaan Köyliöön. Täällä yläkerran
herraa todella kaivataan.
Tulkaa, pelastakaa meidät.