Viikko 12 (9.10.-15.10.2003)
Viimeiset päivät Köyliössä vietin perhetapaamisessa Lauran kanssa. Aika kului nopeasti,
ja ennen kuin huomasinkaan tuli perjantai ja viimeinen päivä töissä varastolla.
Tuli lauantai ja viimeinen yö Köyliössä. Tuli sunnuntai ja oli aika lähteä. Olin
pyytänyt ja saanut lyhyen yhden päivän loman, jonka aikana siirtyisin vapauden
kautta jatkamaan tuomioni kärsimistä Vilppulassa.
Kun kävelin ulos Köyliön portista, käännyin vielä pariin kertaan ympäri ja hymyilin
voittajan hymyä koko syyssateen piiskaamalle paikalle. Viimeisinä viikkoina jotkut
vartijoista olivat heittäytyneet hankaliksi, ehkäpä vain ja ainoastaan siksi, että
olin lähdössä. Kun olin päässyt portin paremmalle puolen, tajusin, ettei minun
tarvitse enää koskaan totella heistä yhtäkään. Sen vuoksi he olivat kiukutelleet:
heidän vallanvaltikastaan lohkesi pieni palanen minun myötäni.
Mutta joka askeleella minua vaivasi myös kasvava ikävä. Köyliö oli kerinnyt kasvaa
kodiksi, vaikka olinkin elänyt siellä vasten omaa tahtoani. Hassua on, että en ole
koskaan enkä missään tuntenut oloani yhtä turvalliseksi ja omalla tavallaan helpoksi.
Kaikki oli niin yksinkertaista ja holhoavaa. Joko olen laitostunut?
Ihmiset, kaikki ne Köyliön kurjat, ovat oma lukunsa. Yhdenkään kanssa en ystävystynyt,
olin aina liian erilainen ja ylimielinenkin. Mutta tottakai opin heistä ja heiltä
paljon, olin kai kuin akvaarion ihmeellistä ja vierasta maailmaa tuijottava
pikkupoika. Kuuntelit korvat höröllä ja tuijotin silmät suurena miehiä, joiden
elämäntarinat olivat kuin tragikoomisen roskaromaanin sivuilta.
Myös Santeri jäi jälleen kerran taakse. Vähemmästäkin voisi luulla, että
pakenen häntä, sillä jo toisen kerran vaihdoin vankilaa heti, kun hän ilmestyi
seurakseni. Se on sääli. Santerin seura teki vankilasta aina vähän
siedettävämmän paikan. Hänellä on omaa tuomiotaan jäljellä enää kaksi
kuukautta, ja olisi ollut hienoa olla paikalla, kun hän joulukuun 14.
päivä kävelee vapauteen.
Maanantaina nousin auton kyydistä Vilppulan vankilan edessä ja olin lentää kumoon silkasta
hämmästyksestä. Sitten epäilin, että olimme ajaneet väärään osoitteeseen, mutta lopulta
minun oli pakko uskoa, että näkymä, jota hallitsi mahtavien, satavuotiaiden kivitalojen
rykelmä ja säesti hämärässä helmeilevä järvimaisema, todella oli Vilppulan vankila.
Valitettavasti saapumispäivänä minusta ei irronnut enempää ilonkiljahduksia.
Sisältä nuo komeat rakennukset ovat kolkon näköisiä ja tuntuisia. Täällä asutaan
neljänhengen soluissa, joissa on yhteinen olohuoneen ja keittiön yhdistelmä ja
jokaisella oma vaatekaapinkokoinen huone, joiden sisälle sängyt on saatu ahdettua
ydinfyysikon johdolla. Köyliössä asuin talon isoimmassa huoneessa, ja sen sviitin
jälkeen uusi huoneeni ilahdutti minua suurin piirtein yhtä paljon kuin
ensimmäisen kerran kaulaan pujotettu kaulapanta koiranpentua. Köyliölle Vilppulan
asumisjärjestelyt hävisivät myös siinä, ettei huoneissa ole talon puolesta
televisiota, eikä niissä saa tupakoida.
Talon tapoihin kuuluu kaksi raivostuttavaa perinnettä. Ensimmäinen on ahkera
virtsatesteissä käyttäminen ja toinen yötarkastukset. Joka yö vartijat marssivat
aamukahden ja -neljän välillä huoneeseen ja varmistavat, että vanki on paikalla
harrastamassa nukkumista. Kerta se on ensimmäinenkin, kun joku joskus päättää
karata yöllä vankilasta, jossa ei ole minkäänlaista vartiointia tai edes aitoja
ympärillä.
Isoimmat pettymyksistä olivat taloudellisia. Täällä ei ole ruokailuja viikonloppuisin,
joten omiin
sapuskoihin uppoaa joka viikko ylimääräistä rahaa. Se on ikävää, sillä euroja täällä ei
paljon tienata. Aluksi palkkaa maksetaan 1,20 euroa tunnilta eli 45 euroa viikossa.
Kun työkokemusta on kertynyt kuukauden verran, palkka nousee hitusen, muttei koskaan
lähellekään Köyliön tasoa. Odotin jotakin aivan muuta.
Töihin minut laitettiin maatilaryhmään, mikä kuulostaa hyvältä, mutta tarkoittaa
käytännössä haravointia. Kahdeksan tuntia päivässä, nurmikolta toiselle, pelkkää
loputtomien lehtikasojen haravointia.
Nukuin yön yli ja seuraavana päivänä lapsellinen kiukuttelu vaihtui vaivihkaa
tyytyväisyydeksi. Kiitos kuuluu talon toiselle sosiaalityöntekijälle ja
perhetapaamisjärjestelyille. Köyliössä oli kuudellekymmenelle vangille kolme
tapaamistaloa, täällä neljällekymmenelle yhteensä yhdeksän. Täällä minun ei
tarvinnut todistella seurustelusuhteeni syvyyttä tai kestävyyttä, saman tien
minulle tarjottiin ensimmäistä perhetapaamista seuraavalle viikonlopulle. Kiitos
ja kumarrus Vilppulalle, maan ainoalle vankilalle, joka ei yritä erottaa vankeja
heidän läheisistään.
Keskiviikkoon mennessä maanantain pettymykset olivat haalistuneet pelkiksi
oikuttelun oikeuttaviksi tekosyiksi. Huoneen ahtaus ei haittaa, kun solun
olohuoneesta löytyy tilaa ja pihalla pääsee käyskentelemään vapaasti.
Yötarkastuksiin tottuu parissa yössä, eikä sen jälkeen edes herää vartijoiden
kolisteluun. Jopa työtä oppi pian arvostamaan, sillä yksitoikkoisuudesta
huolimatta haravoidessa kuluu aika nopeasti.
Keskiviikkoon mennessä Vilppulan vankila näytti paikalta, jossa voisin valittamatta
viettää loput neljä kuukautta. Se, että vankila-aluetta ei ole aidattu, on iso juttu,
kuten myös se, että vartijoilla ei ole univormuja. Siinä missä Köyliön vartijat
eivät suostuneet koskettamaan vankeja kuin pampun välityksellä, Vilppulan vartijat
tervehtivät uusia vankeja kättelemällä. Olisi liioittelua väittää, että täällä
vangeista välitetään, mutta täällä meitä ainakin kohdellaan ihmisinä.
Ja niin olin sopeutunut ja kotiutunut jo kolmanteen vankilaan heinäkuun 24. päivän
jälkeen. Minulla on ollut onnea, sillä olen päässyt kerta toisensa jälkeen
parempaan paikkaan, mutta enää en halua vaellusta jatkaa. Vilppula on se vankila,
josta minä kävelen vapauteen neljän kuukauden kuluttua.