Viikko 13 (16.10.-22.10.2003)
Heinä- ja elokuun vaihteessa elettiin vuoden helteisimpiä päiviä. Aurinko porisi sulalla taivaalla kuin kananmunan keltuainen paistinpannulla ja sen alla ihmiset kaatoivat kurkkuihinsa ennätysmäärät nestettä vain vuodattaakseen sen kaiken hien värjäämiin t-paitoihinsa. Minä makailin silloin Kylmäkosken vankilassa ja haaveilin lumisateesta. Tiesin, että kaikki olisi jo niin paljon paremmin silloin, kun taivaalta leijailevat alas talven ensimmäiset lumihiutaleet.
Viikonloppuna minä ja Laura vietimme ensimmäisen perhetapaamisemme Vilppulassa.
Täällä perhetapaamisasunnot ovat keskellä vankilaa, eivät alueen ulkopuolella kuten
Köyliössä. On täysin normaalia, että vaimot ja tyttöystävät käyvät syömässä samassa
ruokailussa muiden vankien kanssa. Vaikka läheisiä ei sentään selleihin päästetä,
täällä he voivat osallistua vangin arkeen aivan toisella tapaa kuin Köyliössä.
Niinpä minäkin saatoin viedä Lauran pienelle esittelykierrokselle, kävellä Vilppulan
polkuja kuten aina kävelen, mutta tällä kertaa käsikädessä Lauran kanssa.
Perhetapaamisemme oli vain kaksipäiväinen ja se päättyi sunnuntaina ennen kuin
oli kerinnyt kunnolla alkaakaan. Kun kello tikitti kohti seitsemää ja eron aikaa,
iski minuun epätoivoisuus. Tuntui raskaalta jäädä taas tähän vieraaseen paikkaan
yksin. Se ärsytti, että niin hieno paikka kuin Vilppula onkin, täälläkin joku
päättää puolestani milloin saan olla ja nukkua tyttöystäväni kanssa. Mutta
ei auttanut kuin pakata, siivota asunto ja valmistautua lähtöön ja eroon.
Yhteistä aikaamme oli jäljellä varttitunti, kun avasimme ulko-oven ja astuimme
ulos tupakalle. Olimme molemmat yhtä hämmästyneitä, kun maata kaikkialla
ympärillämme peitti ohut lumivaippa. Taivaalta leijaili lisää pienenpieniä
hiutaleita entisten seuraksi, ja kun liu'utti kämmentään puupenkin pintaa pitkin,
sai kouraansa tarpeeksi lunta talven ensimmäistä lumipalloa varten. Ensilumi,
josta haaveilin jo Kylmäkoskella, oli onnistunut yllättämään minut, ja ymmärsin,
että kaikki tosiaan oli jo paljon paremmin.
