Viikko 14 (23.10. - 29.10.2003)
Haravointia yksinkertaisempaa työtä on tuskin keksitty. Koko homma ei vaadi kuin
yksittäisen, toistuvan käsienliikkeen ja vaihtelua tarjoaa vain ajoittainen lehtikasojen
kottikärryihin nostaminen. Tätä liikerataa minä toistin kahdeksan tuntia päivässä
maanantaista perjantaihin ja joka tunti kilahti kassaan reilu euro puhdasta kahisevaa.
Vei kaksi viikkoa, kunnes minun oli pakko päästä pakoon lehtien loputtomalta
hyökkäykseltä. Niitä vain tuli lakkaamatta lisää ja lisää!
Löysin turvapaikan vanhasta, tutusta osoitteesta: Oriveden opistolta. Olin
opiskellut siellä kaksi edellisvuotta, niin lukiossa kuin kirjoittajalinjallakin,
ja koska olin tuttu tapaus, koulu hyväksyi minut pelkän puhelinsoiton perusteella
draamalinjalle, jossa harjoitellaan teatteri- ja elokuvakäsikirjoittamista.
Lämmin tervetuloa toivotus ilahdutti ja yllätti, olivathan aiemmat vuodet opettaneet
minulle enemmän laiskottelusta kuin kirjoittamisesta.
Vankilan sosiaalityöntekijän kanssa kukistin yhden käytännönongelman kerrallaan,
kunnes lupa opiskella lepäsi povitaskussani. Niinpä heti maanantaina alkoi uusi
arkeni, joka käynnistyy herätyksellä kukonlaulun aikaan aamuviideltä. Vankilasta
polkaisen pyörällä viiden kilometrin pätkän Vilppulan keskustaan, mistä nousen
aamukuuden bussiin. Orivedellä olen seitsemältä, joten aikaa tehdä edellispäivän
kotitehtävät jää kaksi tuntia. Koulu alkaa yhdeksältä ja jatkuu viiteen. Sen
jälkeen kerkiän levähtää hetken ennen kuin suuntaan seitsemältä takaisin vankilaan.
Bussi on perillä Vilppulassa kahtakymmentä vaille kahdeksan ja viisi kilometriä
myöhemmin olen omassa sellissäni untenmailla puoli yhdeksään mennessä. Viisitoista
tuntia ihanaa vaihtelua kaukana vankilasta joka päivä!
Olen nyt kerinnyt kolmen päivän ajan reissata vankilan ja opiston väliä, käydä
oppitunneilla, kirjoittaa ja tehdä tehtäviä, tutustua uusiin ihmisiin ja vastata sataan
kertaan samoihin kysymyksiin, eikä vienyt enempää kuin nuo kolme päivää, että olin
tuudittautunut kummaan transsiin. Olin repäissyt itseni yksinkertaisesti vankilamaailmasta
sekasortoiseen taidekouluun, keskelle satoja vieraita ihmisiä ja kymmeniä hoitamattomia
tehtäviä. Vielä viikko sitten minun ei tarvinnut huolehtia mistään, ja nyt, yhtäkkiä,
minun täytyi ravata jos jonkinmoisessa konttorissa ja virastossa, soittaa korva
kipeäksi ja puhua ja neuvotella kurkku käheäksi.
Olen jatkuvasti liikkeellä, matkalla johonkin, koskaan pysähtymättä. Leijun aamusta
iltaan, laitoksesta toiseen, enkä enää tiedä missä olen, koska en ole missään. Olen
jatkuvasti liikkeellä, enkä edes haluaisi pysähtyä. Viima iskee vasten kasvoja,
mutta ummehtuneen vankilaelämän jälkeen vedän vilusta välittämättä raikasta ilmaa
keuhkoihini kuin viime hetkellä hirttoköydeltä pelastunut. Säntäilen paikasta
toiseen kuin kevätlaitumella kirmaava villivarsa, ja vain harvoin, ehkäpä vasta
kun päivän päätteeksi nousen bussiin ja lähestyn kilometri kilometriltä Vilppulaa,
muistan, että olen edelleen vankilassa. Vapaus on melkein tässä ja nyt, ellei
vankilan talutusnuora hiertäisi yhä kaulaani. Siitä en välitä, sillä enää silmukka
ei kurista.