Viikko 15 (30.10. - 5.11.2003)
Minut on tuomittu vankilaan 197 päiväksi. Siihen voi tosin lisätä vielä viisi päivää,
sillä yhdenkään kuukauden 31. päivää ei oteta huomioon, eikä vähennetä
vapautumispäivästä. Kaksisataakaksi päivää on yhtä kuin kuusi kuukautta ja reilut
kaksi viikkoa kaupanpäälle. Kuusi kuukautta ja risat, se muoto tuntuu parhaalta,
mutta jos kaipaan masokistista nautintoa, tuijotan herätyskelloni sekuntiviisaria.
Tietokoneen laskin kertoo raa`an totuuden: kaiken kaikkiaan virun vankilassa 4848
tuntia, 290 880 minuuttia ja 17 452 800 sekuntia.
Puolet kaikista noista sekunneista, minuuteista ja tunneista oli takanapäin lauantain
ja sunnuntain välisenä yönä. Kun kello löi kaksitoista, olin tuomion puolivälissä.
Kylmäkosken ensimmäisestä helteisestä päivästä siihen hetkeen hämärässä
perhetapaamisasunnossa Lauran vierellä, siinä oli minun vankila-aikani ensimmäinen
puolisko. Niin paljon oli tapahtunut, että olin jo aloittanut unohtamisen. En enää
kykene muistamaan kuin hetkiä sieltä täältä, hitaasti kaikki vajoaa juoksuhiekkaan.
Kolmeen kertaan minut on tiputettu uuteen vieraaseen maailmaan, joka on täynnä
tuntemattomia ihmisiä. Hiljalleen heistä tuli tuttuja, mutta nyt olen jo ehtinyt
unohtaa useimmat Kylmäkosken ja Köyliön kasvoista. Jotkut menevät keskenään sekaisin,
sillä täällä Vilppulassa joku saattaa edustaa minulle samaa kuin joku aivan toinen
Köyliössä. Olen muutenkin muuttunut hajamieliseksi, ehkä olen eksymässä oman pääni
sisälle. Olen ajatellut liikaa, keskustellut liian vähään.
Kuinka paljon olen muuttunut? Voisin väittää, että en yhtään, mutta se pitäisi
aivan yhtä paljon paikkansa kuin se, että olen nyt täysin eri ihminen kuin viime
kesänä. Ainakaan läheisimmätkään ihmiset eivät ole mitään huomanneet tai ainakaan
mistään mitään sanoneet, vain laihtumista on kommentoitu. Ehkä muutokset ovat
toistaiseksi vain sisäisiä, ehkä ne alkavat näkyä käytöksessäni ja ajattelussani
vasta kuukausien päästä. Ehkäpä vasta sitten, kun pääsen vapaaksi. Eiväthän
pullatkaan ole valmiita ennen kuin ne ottaa uunista pois.
Mutta ennen kaikkea mietin puolivälin jälkeen edessä ammottavaa toista puoliskoa. Kuinka ikinä se voisi olla yhtä värikäs, pelottava, arvaamaton, opettavainen? Sitä se ei ikinä voikaan olla, koska minä olen nyt paluumatkalla. Olen juossut itseni läkähdyksiin ja päässyt viimein tienvarteen ja kääntynyt takaisin. Reitti on tuttu, alkutaipaleen ylämäki on nyt hitaasti helpottuva ja jyrkentyvä alamäki, tiedän missä voin levähtää ja vetää henkeä, tiedän mihin olen menossa. Perillä minua odottaa vapaus. Enää ei ole opittavaa tai tutkittavaa, nyt riittää, että jaksan juosta.