Viikko 16 (6.11.-12.11.2003)
Maanantaina huolella ja rakkaudella rakentamani arki kahdessa laitoksessa repesi
liitoksistaan. Rahavaikeuksien vuoksi minun oli lopetettava Oriveden opistolla
opiskelu, ei auttanut itku eikä kiroilu. Opisto katosi sumuun, vajosi
tavoittamattomiin, ja minä jäin jumiin kahdesta laitoksesta kurjempaan. Olen jälleen
vanki Vilppulan avovankilassa, enää en pääse vapauteen edes talutusnuorassa. Vapaan
maailman hajut ja maut saavat siis unohtua, ainakin joululomaan saakka.
Kaiken kaikkiaan opiskelulleni ei siis kertynyt kestoa enempää kuin kaksi viikkoa,
mutta sekin oli korvaamatonta. Virkistävää ja valaisevaa. Oppitunneilla kerkisin
kahdessa viikossa oppia jotain draamastakin, mutta enemmän minulle taitaa näinä päivinä
opettaa siitä taiteenlajista oma elämäni. Välillä erehdyn luulemaan itseäni
epäonniseksi klovniksi ylikirjoitetussa farssissa. Toivottavasti edes joku siellä
katsomossa nauraa.
Tavallisten ihmisten seura, kännykkä, bussimatkat, internet, kaupassakäynti, kadulla
talsiminen, kaikki normaali huijasi pientä päätäni. Illuusio vapaudesta, jota olen
tavoitellut Kylmäkosken ensimmäisistä päivistä, oli rikkoutumaton. Väitin ja vakuutin
ja vannoin itselleni, että olen jo vapaa, kunnes maanantainen paluu vankilaan viskasi
minut pää edellä päin todellisuutta. Tuo paluu vanhaan, tuttuun arkeen ja työhön
oli loppujen lopuksi helppo. Täytyi vain nousta ylös ja kuvitella, että en ole
koskaan missään muualla ollutkaan.
Kymmenet keskustelut opiskelutovereiden kanssa kerkisivät todistaa, että vankila
kiinnostaa ihmisiä, tottakai, mutta vähän he siitä tietävät. He ovat osa yhteiskuntaa,
joka tuomitsee jotkut jäsenistään telkien taa, mutta eivät silti tiedä mitään noista
häpeän verhoamista linnoituksista. En syytä tietämättömiä, en itsekään tiennyt
vankilasta sen enempää ennekuin sellaiseen itse jouduin.
Joskus tunsin itseni maata kiertäväksi kansanvalistajaksi. Kertomuksia kalterien
takaa on mukava kertoa kaikille kiinnostuneille, niiden ronskius ja tylyys ylittää
mennen tullen minkä tahansa kyläpahasen urbaanit legendat. Tietysti tositarinat
vankilan arjesta ovat myös hyvä tapa pysyä valokeilassa koko illan aina ensimmäisestä
kulauksesta baariin saakka, mutta kirvesmurhien ja paloittelusurmien synkistä
tragedioista ei kannata lipsua henkilökohtaiselle puolelle. Monta kertaa olen
yrittänyt puhua siitä miltä tuntui olla suljetussa sellissä, lukkojen takana,
mutta kukaan ei ymmärtänyt ja joku käänsi kaiken vitsiksi. Kun kerroin kerrasta,
jolloin minun täytyi niellä ylpeyteni ja antaa paikkani ruokalassa isommalle
ja arvostetummalle vangille, katsoivat ihmiset vaivautuneena muualle. Yritin
selittää, mitä päässäni liikkui, kun tuijotin Kylmäkosken tapaamisessa
tyttöystävääni silmiin, enkä voinut halata häntä, mutta muut vaihtoivat
puheenaihetta.
Joko puhuin turhan yksityisistä asioista tai vankilamaailma on liian kaukainen,
niin erilainen, ettei kukaan ulkopuolinen kykene sitä ymmärtämään. Ehkä se on
kuin toinen maa, josta meillä on pelkkiä ennakkoluuloja ennen kuin vietämme siellä
hetken. Tai sitten ihmiset tietävät liiankin hyvin olevansa osa yhteiskuntaa,
joka on tuominnut minut vankilaan.
Niin tai näin, yhdellä pienellä yksityiskohdalla saan kuitenkin joka kerta kenet
tahansa hetkeksi eläytymään vangin elämään. Kun kerron jokapäiväisistä mustista,
mädäntyneistä perunoista ja niiden makean sitkeästä mausta, jokainen viettää
mielikuvituksessaan lyhyen hetken Kylmäkosken ruokalassa.