VIIKKO 18 (20.11. - 26.11. 2003)

Tänään istuin samoilla saunanlauteilla viiden murhaajan kanssa. Yhtä hyvin olisin voinut olla saunassa futisjengin tai työporukan kanssa, vain tatuoinnit tekivät linnakundeista linnakundeja. Klisee on siis totta, minä olen tämän vankilan ainut tatuoimaton vanki. Ja siinä minä istuin ja hikoilin viiden jääkaapinkokoisen tatuoidun murhamiehen keskellä.
      Hyvä ja paha ovat houkuttelevan helppoja käsitteitä. Natsit olivat pahoja! Tarja Halonen on hyvä! Saddam on paha! Kun teininä riehuin kännissä Joensuun kylmillä kaduilla, täydellistä pahaa edustivat kaljupäiset skinit. Kerran yritin humalassa polttaa kaverini pilottitakin, olihan se pahuuden symboli.
      Kirjoittamattomiin vankilasääntöihin kuuluu, että jokainen huolehtii omista asioistaan. Roolin vetäminen ja päivästä toiseen selviäminen tarkoittaa itsekeskeisyyttä, ja huomaamatta ihmiset ympärillä alkavat tuntua joko esteiltä tai ponnahduslaudoilta. Värit katoavat, maailma muuttuu mustavalkoiseksi, ihmiset jakaantuvat hyviin ja pahoihin. Se yksi vartija on paha, kun ei sanonut huomenta! Sossu on hyvä, koska antoi perhetapaamisen ensi viikonlopulle! Pomo on paha, kun hermostuu parin minuutin myöhästymisen takia! Tämä on minun maailmani, ja jos joku sen sisälle haluaa, minä punnitsen hänen ihmisarvonsa vaa´assa, jossa on vain kaksi lukemaa: hyötyä vai ei? Hyvä vai paha?

Istun saunassa viiden murhaajan kanssa, joista jokaisen yhteiskunta on tuominnut läpeensä pahaksi. Virallisesti yhteiskunta antaa heille anteeksi elinkautisen jälkeen, itse he eivät anna itselleen anteeksi koskaan. He tietävät, että paha ei voi muuttua hyväksi.
      Ensimmäisen lomani päätteeksi odottelin paluukyytiä vankilaan kahvilassa Tampereen keskustassa. Kaikkialta hyökyvä typeryyden paineaalto miltei räjäytti minut palasiksi. Sateisena iltapäivänä kiireisillä tamperelaisilla oli helposti pari tuntia aikaa puida Janina Frostellin lihomista ja Salattujen elämien eilisiltaista jaksoa. Huomasin, että läpeensä pahojen linnakundien jutut olivat hemmotelleet korvani pilalle. Vankilan kahvipöytäkeskustelut ovat älykkäämpiä ja hauskempia. Täällä on aikaa ajatella, muuta selitystä en keksi.
      Mikään piirre ei yhdistä kaikkia rikollisia tai erota heitä kadulla talsivista bisnesmiehistä, ei luolamiehen ulkonäkö eikä kielenkäyttö. Kallonmuoto ei aiheuta rikollisuutta, vaikka tiedemiehet joskus niin väittivätkin. Vankilassa olen kohdannut ihmisiä kaikilta laidoilta ja sieltä keskeltäkin. On älykkäitä ja tyhmempiä, karskeja ja ujompia, on salilla illasta toiseen viihtyviä ja kirjastot läpi lukeneita. Murhaajan tai huumehörhön otsasta ei löydy leimaa. Vain pahuus yhdistää vankeja ja tekee heistä ikuisesti ulkopuolisia.
      Useimmat vangeista ovat tehneet rikoksensa aineissa tai aineiden vuoksi. Monen väkivaltarikollisen mieli on kaikkea muuta kuin terve. Silti he eivät ole alkoholisteja, narkkareita tai mielisairaita. He eivät saa hoitoa tai apua, koska he ovat rikollisia, joille yhteiskunnan täytyy kostaa. Uhrin ja hänen läheistensä täytyy saada hyvitys. Pahuus poistetaan kaduilta ja piilotetaan kalterien taa. Silmä silmästä on sivistymätöntä, mutta kolmanneksen vieminen elämästä ei. Lars von Trier testaa yhteiskunnan sivistystä sen perusteella, miten se kohtelee vammaisiaan. Vielä ankarampi testi on, jos vammaiset korvataan rikollisilla, sillä he ovat paitsi taakka myös vaaraksi. Rangaista vai hoitaa? Pahuutta vai pelkkää rikottua lakia? Pari kysymystä, joita ei koskaan viitsitty pohtia.
      Köyliössä juttelin pikkutyttöjä raiskanneen ja tappaneen miehen kanssa. Hän oli ihminen siinä missä minä ja sinäkin. Minkä rangaistuksen sinä hänelle antaisit?

Etusivulle
Seuraava viikko »