Viikko 19 (27.11.-3.12.2003)
Lusiminen käy urheilusta, se on taitolaji jaloimmillaan. Se vaatii enemmän
kykyjä kuin kaikenmaailman hevospoolot ja baletit yhteensä. Se on rankempaa
kuin vuorikiipeily konsanaan ja monin verroin monipuolisempaa kuin
triathlon ikipäivänä. Unohtakaa olympialaiset, vankilassa hiki, kyyneleet
ja veri virtaavat oikeasti.
Lusimisessa kokemus on tärkeintä, mutta jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia.
Toiset pärjäävät pelkillä suhteilla. Erilaisia taktiikoita on
lukemattomia aina eristäytymisestä miesten välisiin romansseihin ja
ankarasta askeettisuudesta henkiseen mässäilyyn. Eri sarjojakin on
kymmeniä, vähän kuin nyrkkeilyssä on painoluokkia. On talousrikollisten
sarja ja raiskaajien sarja, murtomiehillä, rattijuopoilla ja
pahoinpitelijöillä on kaikilla omat sarjansa. Kuningasluokassa ottelevat
murhamiehet eli elinkautisvangit, heistä kirjoitetaan lehdissä ja
jotkut ovat jopa julkkiksia.
Jos olet taitava, vankila ei vie mielenterveyttäsi eikä henkeäsi. Parhaat
jopa osaavat käyttää tuomionsa hyödyksi, he palaavat siviiliin sivistyneinä
ja pari koulutodistusta takataskussaan. Toiset rikastuvat telkien takana
raveja veikkaamalla tai huumebisneksiä pyörittämällä. Jotkut opettelevat
sääntökirjan ulkoa, korjaavat itse oikeusavustajansa virheet ja
laukkaavat vapauteen ennen aikojaan. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä
lahjakkaita tai kokeneita, nuo poloiset popsivat lääkkeitä, viettävät
puolet tuomiosta eristyssellissä ja vieraantuvat yhteiskunnasta.
Minä itse kuulun huonosti tunnettuun ja vähän arvostettuun mielipidevankien
sarjaan, joka taitaa olla jokseenkin sama asia kuin nyrkkeilyn höyhensarja.
Meitä ei paljon kunnioiteta, mutta toisin kuin ylempien sarjojen lajitoverimme,
me emme ainakaan päädy täriseviksi ja kuolaaviksi kehäraakeiksi.
Minä olen ollut ammatikseni vanki jo yli neljä kuukautta. Vankilan säännöt, tavat
ja perinteet ovat syöpyneet selkäytimeeni, olen vanki jopa nukkuessani. Pärjään
tässä maailmassa siinä missä muutkin, vaikka Vilppulassa joudunkin painimaan
pelkkien raskaansarjan kaverien kanssa. Minulla on huonoja ja hyviä päiviä,
joskus pidempiäkin masennuskausia, mutta joskus taas kaikki on paremmin kuin
hyvin monta viikkoa putkeen.
Arkipäivät ovat aina samanlaisia. Aamulla nousen puolikuolleena sängystä
seitsemää vaille seitsemän. Minuutit on laskettu tarkkaan: kun herään
seitsemää vaille, kerkiän juuri ja juuri työtuvalle ennen pomoa ja
työnjakoa. Kahvitauolle pääsee puoli yhdeksän aikaan ja takaisin töihin
valun puoli tuntia myöhemmin. Lounastauko koittaa yhdeltätoista ja
samalla saa päivän postin. Useimpina päivinä saan vähintäänkin postikortin
joltakulta, mutta jos mitään ei tule, päivä on jo melkein pilalla.
Kahdeltatoista on pakko palata töihin, mistä pääsee ennen kahta taas
kahvitauolle. Iltapäivällä se venyy yleensä luvattoman pitkäksi.
Vihdoin neljältä työt on tehty. Illat käytän siihen, mihin jaksan.
Joskus (totta puhuen useimmiten) pelkkään musiikin kuunteluun ja
laiskotteluun.
Oma huoneeni on ainoa tila, jota hallitsen. Siksi siellä kaiken täytyy
olla juuri niin kuin minä haluan. Siisteyden päälle en ole niin tarkka,
mutta jokaisella tavaralla pyyhekumia myöten on oma paikkansa. Tavaroiden
sijoittelu on vaatinut tuntien suunnittelun ja monta erehdystä, mutta
viimein alan olla tyytyväinen. Energiaa ei kulu turhaan, kun kaikki on
loogisesti oikeassa osoitteessa ja suunnassa.
Ruoka on harvoin hyvää, mutta enää en kärsi ikävistä yllätyksistä, sillä
osaan kolmen viikon kehää kiertävän ruokalistan ulkoa. Eniten iloitsen
tuoreesta leivästä, jota ahmin jok'ikisessä ruokailussa kolme viipaletta.
Ruokani syön aina samalla paikalla, joka kuuluu yksinomaan minulle. Olen
sen sijaintiin tyytyväinen, sillä se on aivan oven edessä ja siitä näkee
kaikki ruokalaan saapuvat vangit.
Kahden viikon välein pääsee perhetapaamiseen. Ne rytmittävät aikaa, ovat
huutomerkeillä merkittyjä hengähdyshetkiä kalenterissa. Valitettavasti
joka toinen viikonloppu on luonnollisesti tyhjää täynnä, ei perhetapaamista
= ei mitään. Silloin aika kuluu hitaasti ja valuu kiskoja pitkin kuin
veturi, jonka moottori on juuri poksahtanut. Mieli muuttuu mustaksi ja
vähät rahat haaskantuvat puhelimessa riitelyyn. Tuollaisina pitkinä,
yksinäisinä päivinä on tärkeää nostaa katse tulevaisuuteen, etsiä
edestä päin porkkana ja seurata sitä.
Olen oppinut niksit ja kikat, joilla pään saa pysymään kasassa. Itsensä
palkitseminen on tärkeää, eikä siihen vankilassa tarvita etelänlomia tai
ravintolaillallisia. Kaikki on suhteellista ja kalterien takana hetken
onni ja autuus ei monta euroa maksa. Esimerkiksi joulukalenterista en
nauttinut edes viisivuotiaana yhtä paljon kuin nyt. Tärkeää on myös
rentoutuminen, vankilan unohtaminen edes hetkeksi. Se onnistuu urheilun,
hyvän kirjan tai tämän tietokoneen avulla. Toki vapauden illuusio
särkyy helposti, mutta pienellä eläytymisellä ja tahdonvoimalla matkaan
aina kun haluan muihin maailmoihin, kauas Vilppulasta, Suomesta ja
tästä todellisuudesta.
Puolitoista vuotta sitten istuin iltaa vanhojen kaverien kanssa Kontiolahdella. Yksi heistä oli varma, etten kestäisi vankilassa kuukauttakaan. Hän oli siitä niin varma, että uskalsi lyödä kanssani vetoa. Minä väitin, että istun tuomioni päivästä päivään, ja hän, että luovutan ja jätän koko touhun kesken. Humalassa kun oltiin, panokseksi ei tietenkään kelvannut raha, vaan kunnon nöyryytys (yksityiskohdista kertoo Karjalainen). Löimme kättä päälle ja allekirjoitimme oikein sopimuksenkin. Keväällä nähdään, Miguel!