Viikko 20 (4.12.-10.12.2003)
Torstaina pesin hampaitani pitkän päivän päätteeksi, kun huomasin suussani
jotain outoa. Yksi rakkaista ikenistäni oli muuttunut tummaksi, tai ainakin
tummemmaksi kuin kaverinsa. Katselin sitä muutaman sekunnin ja unohdin
koko jutun.
Seuraavana aamuna töissä aloin miettiä ientä uudestaan. Liu'utin kieltäni
pitkin poikin suutani, ja totta tosiaan, tunsin sen, jotain vikaa ikenessä
oli. Tuli ruokatauko ja minä käytin arvokkaan lepohetken peilin edessä
ientäni tiiraillen. Se todella oli muita tummempi, vähintäänkin sairaan
näköinen. Palasin töihin ja kuvittelin ennalta hautajaiseni ja hitaan
kuolemani sairaalassa. Olin varma ja vakuuttunut siitä, että minulla on
iensyöpä tai ainakin jotain yhtä tappavaa suussani.
Ennen sunnuntaita en pystynyt ajattelemaan mitään muuta, varasin jopa ajan
hammaslääkäriltä. Sitten uusi pelko syrjäytti vanhan. Ajauduin riitaan,
kieltämättä mitättömään sellaiseen, erään vankitoverin kanssa ja seuraavana
päivänä paniikki pisti koko pakan sekaisin. Löysin kaikkialta merkkejä:
minua vilkuiltiin kummasti, minulle naurettiin selkäni takana, minusta
kuiskittiin ruokalan jok'ikisessä pöydässä. Oli selvää, että minun pääni
menoksi oli perustettu salaliitto. En koskaan pääsisi vapaaksi, kuolisin
kuin koira tässä loukossa!
Lopulta istuin tiistaiyönä aamuneljältä luomet lommoilla huoneessani ja
puristin kourassani tappavaksi teroitettua lyijykynää. Siihen vainoharhan
huipentumaan se kaikki loppui, terve aivopuoliskoni kaappasi vallan takaisin.
Laskin lyijykynän yöpöydälle ja pääni tyynylle, suljin silmäni ja heräsin
hengissä pari tuntia myöhemmin seuraavaan aamuun.
Helmikuun 10. päivä lähestyy. Tänään tuomiota on jäljellä tasan kaksi kuukautta.
Se on naurettavan vähän, ei juuri mitään, tuskin sitäkään. Hirvittävän kirkas
valo tunnelin päässä näkyy jo, lähestyy niin hurjaa vauhtia, että minun
pääparkani on joutunut outojen voimien valtaan. Pelko, kärsimättömyys, levottomuus
ja niiden orgioissa alkunsa saanut vainoharha veivät minut mennessään, eikä
järki voinut kuin vikistä. Tuttu ja turvallinen todellisuus muuttui pääni
sisällä vaarojen valtakunnaksi, jossa hengenlähtö vaani jokaisen nurkan takana.
Minun täytyi mennä aika pitkälle, pilata yöuneni ja melkein mielenterveyteni,
ennen kuin osasin rauhoittua ja vetää henkeä. Vasta aamuneljältä tiistaiyönä
pystyin vannomaan itselleni, että olen kuvitellut kaiken. Niin murhajuonen
kuin iensyövänkin. Onko mitään ihmeen iensyöpää edes olemassa?
Kesytin vainoharhan, mutta kaikkea en saanut korjattua. Pelko, kärsimättömyys
ja levottomuus olivat muuttaneet pysyvästi pääkoppaani, niitä en enää saanut
takaraivostani karkotettua. Tajusin, että tässä vaiheessa minun täytyy
suosiolla heittää hyvästit mielenrauhalle ja levollisuudelle, ne ovat
historiaa. Olen loppusuoralla ja piina on alkanut. Jokainen päivä edessäni
painaa tuhat kiloa ja musertaa minut vuorollaan alleen, kunnes odotus
on ohi ja minä leijailen vapauteen kevyenä kuin höyhen.