Viikko 21 (11.12.-17.12.2003)
Kuopan pohjalta löydetty parrakas mies oli Vilppulan ykköspuheenaihe
maanantaina. Useimmat vangeista pitivät miehen puolia ja vitsailivat
mieluummin hänen sliipatumman kollegansa kustannuksella. Alistettuun
ja nöyryytettyyn hirmuhallitsijaan taisi olla yllättävän helppoa samaistua.
Maailman ja kotoisen Suomen tapahtumat tuntuvat vankilassa kaukaisilta.
Melkein kuin eläisin eri planeetalla. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja
sivulliseksi. Kun luen lehteä, olen kuin turvallisesta avaruusaluksestani
Maan elämää tarkkaileva marsilainen. Olen saanut joka puolelta
Eurooppaa kortteja, joissa sodanvastaiset aktivistit hokevat, että minua
ei ole unohdettu. Minun tekisi mieli vastata heille, että en minäkään
ole unohtanut teitä ja teidän arvokasta työtänne, mutta se olisi
valehtelua. Olen nukkunut kuukausia kasvoillani tyytyväinen hymy,
aivan kuin pelastaisin maailman makaamalla vankilassa.
Köyliössä sekä minua että vanhaa sellikaveriani Santeria vaivasi huono
omatunto. Meistä tuntui siltä, että meidän pitäisi tehdä enemmän. Puhe
leijaili levottomana nälkälakkoihin, joita aseistakieltäytyjät pistivät
pystyyn viimeksi, ainakin minun tietojeni mukaan, viime vuosikymmenen
alussa. He saattoivat vaatia omaa armahdustaan, lakimuutosta tai
kaikkien mielipidevankitoveriensa vapautusta. En tiedä kuinka moni
sai tahtonsa läpi, mutta ainakaan heistä yksikään ei vankilassa kuollut.
Jos ei pelkää synkintä mahdollista lopputulosta ja aikoo viedä nälkälakon
vaikka loppuun asti, asettaa aatteen kaiken muun yläpuolelle. Se on raju
tapa kertoa, että rauhanaate on jopa omaa henkeä arvokkaampi. Tai
ehkä kyse ei ole niinkään aatteesta itsestään, vaan uhrautumisesta.
Lakkoilija uskoo, että omasta hengestä luopuminen pelastaa lopulta
useampia ihmishenkiä. Hän toivoo, että hänen äärimmäinen protestinsa
johtaa muutoksiin. Olihan se jo vanhan kunnon Gandhin tapa pistää
asiat valtakunnassa järjestykseen. Jos kansalaiset rettelöitsivät
tai temppuilivat, Gandhi lopetti syömisen, ja ennemmin tai myöhemmin
ihmiset luopuivat typeryyksistä, jotta heidän rakkaan johtajansa
henki säästyisi.
Gandhin kanttia ei kannattanut epäillä, mutta Suomen aseistakieltäytyjistä
harvempi on oikeasti valmis uhraamaan henkensä maailmanrauhan puolesta.
Se on hyvä. Sodat nielevät rahaa ja estävät valtioita ratkaisemasta
todellisia ongelmia, mutta sodan suorin ja hirvittävin seuraus on
kuolema. Miehiä, naisia ja lapsia kuolee sellaisten tavoitteiden vuoksi,
jotka harvoin edes koskettavat heitä. Ihmiset huijataan kuolemaan
tyhjien sanojen ja lupausten puolesta, he uhraavat turhuuden roviolle
kaikkein arvokkaimman omaisuutensa: oman henkensä. Kun aseistakieltäytyjä
ryhtyy nälkälakkoon, lähtökohta on absurdi. Hän uhkaa surmata itsensä,
elleivät muut lopeta toistensa surmaamista.
Yksikään aate ei ole kuoleman arvoinen, koska elämä on kaiken alku
ja loppu. Se on maa, jolle aatteet, kulttuurit ja kansakunnat voidaan
pystyttää. Aatteet ovat olemassa elämää varten, ei toisinpäin. Sen
vuoksi nälkälakko on väärä tapa vaikuttaa, siitä puhumattakaan, että
se on pakottamista, ja pakottamalla ei synny mitään kestävää tai aitoa.
Bluffaaminen taas on tietysti aina ovelaa…
Kun lukee lehtien otsikoita, turhautuminen tempaisee valtaansa välittömästi.
Levottomuudet Irakissa jatkuvat. Tottakai jatkuvat, odottiko joku jotain
muuta? Yhdysvallat eristäytyy päätös päätökseltä visummin muusta maailmasta.
Enää se käy tekemässä omien rajojensa ulkopuolella vain tarpeensa, pyyhkii
kansainvälisillä sopimuksilla takapuolensa ja pieraisee lopuksi päin Kofi
Annanin kasvoja. Lähi-idässä länsimaiden vastaiset järjestöt ovat
voimissaan ja kohta rysähtää taas jossain, ehkä tällä kertaa Euroopassa,
missä onkin alettu suunnitella EU:n yhteistä puolustusliittoa. Samaan
aikaan Venäjällä vankistaa valtaansa uuden ajan Stalin, kun taas Intia
ja Pakistan tähtäilevät ydinohjuksilla toisiaan. Japani yrittää kohottaa
itsetuntoaan, mitenkäs se viime kerralla sen tekikään? Afrikassa
sisällissodat jatkuvat ja jatkuvat niin kauan kuin riitapukareilla
on luoteihin varaa.
Ja Suomessa yksi naiivi ja tyhmänpuoleinen aseistakieltäytyjä istuu vankilassa,
koska ei halunnut mennä armeijaan. Kaiket päivät hän punoo uusia juonia
yhteisen hyvän tärvelemiseksi. Hänen vankitoverinsa epäilevät jo, että
hän on kaiken muun pahan lisäksi vastuussa vielä viikoittaisista
turkistarhaiskuistakin. He kutsuvat häntä "Kettupojaksi". Hän ei
heistä välitä, vaan yrittää ymmärtää jotain maailmanmenosta, mutta
päätyy aina loppuen lopuksi maalailemaan kukkasia ikiomaan taivaanrantaansa.
Kaiken keskellä hän hiiltyy ja katkeroituu, ja kostaa sen maailmalle
kirjoittamalla nettiin päiväkirjaa, jota lukee uskollisesti vain hänen
äitinsä.
"Aikamme nuori kapinallinen", luonnehti Hesari minua, kun mainitsi
puolikkaalla virkkeellä siskoni taideteoksen. Nuori kapinallinen on mahtava
elokuva ja harvempaa meistä verrataan James Deaniin, mutta elokuvan
alkuperäinen nimi on Rebel Without a Cause, kapinallinen ilman syytä.
Onko Hesari oikeassa? Olenko vain pitkäksi venyneestä murrosiästä kärsivä,
oikutteleva teini?
Niin, välillä turhautuminen tempaisee minut valtaansa. Olisi mukavaa olla Gandhin
reinkarnaatio, mutta edes yksi sellainen ei taitaisi saada juuri mitään tässä
maailmassa aikaiseksi. Yhteiskunnan saappaan pohja on tullut tutuksi ja tulee
entistä tutummaksi joka päivä, kun herään uuteen aamuun vankina vankilassa.
Pitäisi tehdä enemmän, pitäisi olla ahkerampi, pitäisi olla älykkäämpi, pitäisi
olla rohkeampi, pitäisi saada jotain tapahtumaan. Nuorempi pikkuveljeni
joutuu kutsuntoihin kolmen vuoden kuluttua. Onko yhä silloin totaalikieltäytyjiä?
Montako sotaa silloin riehuu maailmalla? Mitä kuuluu sille kuopan pohjalta
löydetylle, parrakkaalle miehelle?
Jos en olisi teini, vaan profeetta, sanoisin, että me kaikki nukumme
sikeää unta Titanicin kyydissä. Te siellä keulassa, näkyykö missään jäävuoria?