Viikko 25 (8.1. - 14.1.2004)
Minusta on aina vankilassa tuntunut siltä kuin kävelisin
jonkinlaista näkymätöntä polkua, jonka päässä vapaus odottaa.
Aika on tuntunut etäisyydeltä, välimatkalta tästä hetkestä
helmikuun 10. päivään. Matkan varrella on riittänyt niin
mutkia kuin pitkiä suoria, ala- ja ylämäkiä, mutta vasta nyt,
viimeisinä viikkoina koko olemassaoloni on muuttunut pelkäksi
odotukseksi. Olen pinnistänyt kaikki voimani, repinyt itsestäni
viimeisenkin energian rippeen kuin maratoonari juuri ennen maaliviivaa.
Vilppula on yksi iso juorujen ja juonien pesä, yhtä saippuainen kuin
television Kylmärinki, vaikka vankilakapinat ja välienselvittelyt
suihkussa puuttuvatkin. Mutta enää minä en ole kiinnostunut
vankilamaailmasta ympärilläni, mikään sen sisällä ei kiehdo minua
tai herätä uteliaisuuttani. Olen sulkenut silmäni ja korvani, ja
suunnannut kaikki ajatukseni siihen aamuun, kun kävelen kauas pois
tästä paikasta. Silloin tällöin jokin juoru tai yhdentekevä käänne
silti pääsee tietooni, ja se ärsyttää minua. Haluaisin muurata itseni
täydelliseen yksinäisyyteen, missä mikään ylimääräinen ei asettuisi
minun ja vapauden välille.
Valitettavasti koko talo tietää, että vapautuspäiväni lähestyy.
Vilppulassa kaikkien paitsi minun tuomiot ovat niin pitkiä, että
uusien ja lähtevien vankien kierto on hidasta. Siksi se on aina
tapaus, kun joku pääsee pois, ja juuri kun minuun ja tuomioni
syyhyn oli alettu tottua, olen jälleen erikoisuus. Minua kutsutaan
siviilimieheksi, ja koko ajan on joku kysymässä, montako herätystä
vielä jäljellä, ja sen jälkeen kertomassa, kuinka hänellä itsellään
on vielä vähintään kymmenen vuotta edessä. Enemmän tai vähemmän
alitajuisesti vankilayhteisö syyttää minua siitä, että olen kärsinyt
tuomioni ja lähdössä, vaikka kaikki muut vielä jäävät ja jatkavat
kurjaa elämäänsä vankilassa.
Usein kysytään myös sitä, että joko päivät tuntuvat pitkiltä,
joko aika on alkanut madella. Päinvastoin, tunnit vilisevät ohitse
entistä nopeammin. Puoli vuotta vankilassa opettaa hallitsemaan
aikaa. Enää minä en ole kellon armoilla, vaan komennan sitä itse.
Se on niin helppoa. Riittää, kun pitää itsensä kiireisenä, täyttää
tyhjät tunnit tekemisellä. Sen kummempaa magiaa ei tarvita, että
ajan polulla jaksaa juosta ja kiriä laiskan löntystelyn sijaan.
Yksi paatunut linnakundi kertoi minulle kerran, että vaikka hän
on viettänyt puolet elämästään kiven sisällä ja tehnyt niin monta
vankilareissua, että sormet eivät enää riitä laskemiseen, hän ei
ikinä totu vapautumiseen. Se on kuulemma joka kerta yhtä rankkaa
ja mieletöntä. Sitä menettää omasta itsestään ja vankilasta
ympärillään otteen ja löytää itsensä heittelehtimästä ailahtelevien
mielialojen aallokosta. Tunteet syöksähtelevät ääripäästä toiseen,
levottomuus tunkeutuu uniin ja hermot kiristyvät ratkeamispisteeseen.
Joten jos etsit äärimmäisiä kokemuksia, unohda laskuvarjot ja
vuorenhuiput, ja ryöstä vaikka pankki tai murhaa joku, odota
kärsivällisesti ja lupaan, että viimeiset päivät vankilassa
ovat odotuksen arvoisia.
Totta puhuen, en osaa etukäteen edes kuvitella viimeisen illan
ja lopulta lähdön tunnelmia, mutta sen tiedän, että nuo edessäpäin
odottavat hetket tulevat korvaamaan helposti kaikki ne kaksisataa
päivää takanapäin. Jos vankilassa istuminen käy työstä, on
vapautuminen yhtä kuin henkinen palkkapäivä. Ja enää se ei ole kaukana.