Viikko 26 (15.1. - 21.1.2004)
Pääsin tällä viikolla käymään vankilan tietokoneella internetissä, jonka olemassaolon olin jo melkein unohtanut. Etsin tietoa kouluista, joista yhdessä aion ensi syksynä opiskella. Kaikenlaista löytyi ja lista mielenkiintoisista kouluista kasvoi entisestään. Tajusin, että jos todella yritän sisälle niistä jokaiseen, koko kevät kuluu kaikenmaailman ennakkotehtäviä tehdessä ja hakemuksia täyttäessä. Se on ongelma, koska puolessa vuodessa olen keksinyt kymmenkunta muutakin tapaa nauttia vapaudesta.
Vilppulassa vieraili marraskuussa kirjava joukko miehiä ja naisia,
jotka pitivät esitelmiä päihdehuollosta ja ylipäätänsä selviytymisestä
siviilissä. Tessio Backa -järjestöä edusti entinen vanki, joka siis
tiesi mistä puhui, kun puhui vankilasta vapautumisesta. Hän piirsi
kalvolle tikku-ukkoja muurin molemmin puolin ja selitti, että kun
vanki odottaa kiven sisällä vapautta, riistäytyy unelmointi joka
kerta käsistä. Eiväthän unelmat olisi unelmia, jos ne olisivat
realistisia. Vanki ei haaveile kestä tahansa tytöstä, hänelle kelpaa
vain kruunattu missi tai vähintään perintöprinsessa. Vanki ei
haaveile työstä rakennustyömaalla, hän aikoo perustaa oman yrityksen.
Eikä vanki tosiaankaan haaveile Ladasta, oman päänsä sisällä hän
suostuu kruisailemaan vain Mersulla.
Kun vanki sitten jonain kauniina aamuna vapautuu, vasaroi tyly
todellisuus hänen unelmansa pirstaleiksi parissa tunnissa.
Vankilassa hän on vaalinut unelmiaan ja vannonut, että hän
onnistuu kaikessa, mutta loppuen lopuksi kukaan ei ole kiinnostunut
hänestä, kukaan ei auta tai edes hymyile hänelle. Kun kylmä
viima on puskenut pilvilinnat kumoon, jäljelle jää vain tyhjä
lompakko, katkeruus ja muutaman vanhan kaverin osoite. Pari
kuukautta myöhemmin hän on jälleen vankilassa.
Tuon kaiken mies meille kertoi ja vangit kuuntelivat vakavina
ja tarkkoina, vaikka vielä edellisen esitelmän aikana he olivat
virnuilleet toisilleen kuin pikkupojat seksivalistuksessa.
Heille oli juuri sanottu päin naamaa, miksi niin moni heistä
kiertää vuodesta toiseen näitä laitoksia. Kolmen, viiden tai
viidentoista vuoden odotuksen jälkeen tavoitteet ovat liian
korkeita ja pettymykset liian rankkoja, kun kaikki meneekin
pieleen, ja harvan pää on niin kova, että hän jaksaa rakentaa
vapaudessa uutta elämää kärsivällisesti ja niellä karvaan
pettymyksen toisensa perään. Helpointa on jatkaa vanhaa ja
tuttua elämää, jota lakikirja ei hyväksy.
Minulle kaikki tuo on vierasta. Tai melkein vierasta, sillä huomaamattani olen tehnyt niin hurjan määrän suunnitelmia ensi keväälle, että ihan ensimmäiseksi minun kannattaa kloonata itseni. Minun ei tietenkään tarvitse pelätä epäonnistumisia, eikä yhteiskuntaan eksymistä, mutta jotain hätkähdyttävää nuo kymmenet suunnitelmat kertoivat. Tajusin ensimmäisen kerran, kuinka täydellisesti olen kuusi kuukautta elänyt yhtä ainutta päivämäärää varten.