Viikko 27 (22.1.-28.1.2004)
Vankilassa puolen vuoden työnteosta saa kaksi viikkoa lomaa,
jota kutsutaan sellivapaaksi. Silloin saa vapautuksen töistä ja voi
laiskotella päivät huoneessaan. Maanantai oli minun viimeinen työpäiväni,
sillä olin anonut sellivapaata tuomioni kahdelle viimeiselle viikolle.
Kuusi kuukautta työntekoa Kylmäkoskella, Köyliössä ja Vilppulassa oli
takanapäin ja minä olin lomani ansainnut.
Kylmäkoskella vartijat houkuttelivat minut ja Santerin narikkaputsareiksi.
Narikka tarkoitti vankilan lakanavarastoa ja putsari siivoojaa.
Järjestelimme vankien likapyykin eri säkkeihin, lakanat yhteen, kalsarit
toiseen ja niin edespäin, ja annoimme tilalle puhtaat lakanat ja vaatteet.
Välillä meidät komennettiin siivoamaan matka- ja eristyssellejä tai
saunaa. Työssä oli riskinsä, sillä jotkut vangeista tykkäsivät
koristella lakanansa kaikilla mahdollisilla ruumiin eritteillä.
Jos en olisi käyttänyt kumihanskoja, piristäisi elämääni aivan
varmasti nykyään jonkin sortin hepatiitti.
Köyliössä pääsin töihin varastolle. Pakkasin liikennemerkkejä pahvipaketteihin,
ruuvasin kiinni liikennemerkin kiinnikkeitä, kanniskelin edestakaisin
betonijalustoja ja poltin paljon tupakkaa. Työ oli mukavaa ja sitä
riitti aamusta aina iltapäivän viimeisiin minuutteihin saakka. Koskaan
ei käynyt aika pitkäksi tai kerinnyt kyllästyä. Pomo oli ollut varastolla
töissä koko ikänsä, hän oli ankara ja tarkka mies, mutta arvosti aidosti
vankeja, jotka tekivät ahkerasti töitä. Kun olin lähdössä Vilppulaan,
hän antoi minulle roiman palkankorotuksen viimeisiksi viikoiksi,
enkä usko, että hän teki sen siksi, että olisi ollut iloinen
päästessään minusta eroon.
Vilppulassa asiat ovat toisin. Useimmat vangeista ovat koulutuksessa,
joko metalli- tai puuverstaalla tai keittiössä, eikä kokemattomalle
työmiehelle ole tarjolla muuta kuin pikku näpertelyä. Minut passitettiin
maatilaryhmään, missä olen haravoinut lehtiä, tehnyt lumitöitä ja
pilkkonut puita. Tajusin nopeasti, ettei ketään kiinnosta teenkö työni
vai en, ja viikko viikolta käytin yhä isomman osan päivästä pelkkään
laiskotteluun. Joka aamuisessa työnjaossa pomo jakoi aina päivän työt
minulle viimeisenä, ja minä päätin, että jos minun työpanostani ei
kerta arvosteta, en minäkään arvosta itse työtä. Usein kömmin työnjaon
jälkeen lämpimään taukotupaan jatkamaan unia ja aloitin työnteon vasta
lounaan jälkeen.
Vilppulassa ongelma oli se, ettei työllä ollut seurausta. Monet kerrat
minut komennettiin aamulla lumitöihin, vaikka lunta tuli taivaalta niin
paljon, että polut olivat puolen tunnin päästä taas yhtä pahasti tukossa.
Puita kerkisin pilkkoa kymmeniä ja taas kymmeniä motteja, mutta kasa
puukatoksen alta ei kadonnut mihinkään. Pomo väitti, että puut kyllä
myydään, mutta koko talvena asiakkaita oli yhteensä ehkä kaksi.
Tietääkseni työn idea on, että siitä on jotain hyötyä, mutta joskus
vankiloissa töitä tehdään samalla asenteella kuin muinaisessa
Neuvostoliitossa. Turhauttavaa.
Pahan palkka ei ollut kummoinen, kahdessa viikossa tienasin reilut 150 euroa.
Onneksi rahaa ei vankilassa kulu juuri muuhun kuin puheluihin ja ruokaan,
joten yleensä kaupasta oli varaa ostaa muutakin kuin näkkileipää ja
makaroneja. Monen vangin tilanne ei ole yhtä hyvä kuin minun, sillä
heidän palkastaan vouti ja verokarhu saattavat kahmaista monta roposta
valtion pohjattomiin taskuihin. Joillain vangeilla ei kaikkien vähennysten
jälkeen ollut varaa edes jokaisen vangin perusoikeuksiin eli kahviin
ja tupakkaan. Mutta on vankilassa mahdollista oikeasti tienatakin,
jos vain sattuu pääsemään Suomenlinnan tai Ojoisten kaltaisiin
työsiirtoloihin, joissa tuntipalkka on aivan omaa luokkaansa.
Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä
vankilassa töitä. Jopa Vilppulassa aika kului aina arkisin nopeammin
kuin viikonloppuisin, eikä pitkän työpäivän jälkeen jaksanut turhaan
pyöritellä päässään typeriä ajatuksia ja masentua. Elämä oli
yksinkertaista, kun aamuisin heräsi töihin ja iltaisin vain odotti
iltatarkastusta ja ihanaa unta. Pakko myöntää, että työ täytti tyhjää
elämää, vaikka aamuisin ei koskaan hymyillen herännytkään, ja että
kaikki ne tunnit kirkkaanvihreässä työhaalarissa tekivät minulle
hyvää ja opettivat jotain oikeasta työnteosta. Mutta kyllä onni ja
autuus ja vastaukset elämän suuriin kysymyksiin löytyvät valvotuista
öistä ja tokkuraisista heräämisistä iltapäivällä. Auringonvalossa
ajatukset ovat niin masentavan selkeitä, ja kun myöhään maanantaiyönä
katselin ikkunasta vankilan pimeää pihamaata, ensimmäisen kerran
melkein pidin siitä, mitä näin. Ensimmäisen kerran melkein viihdyin
vankilassa.