Viikko 28 (29.1.-4.2.2004)
Joskus kauan, kauan sitten viime syksynä minua pyydettiin edustamaan
aseistakieltäytyjiä televisioon, johonkin uuteen nuorten keskusteluohjelmaan.
Suostuin, mutta talven aikana kerkisin jo unohtaa koko jutun. Vuodenvaihteen
jälkeen tuottaja otti yllättäen taas yhteyttä ja ilmoitti, että suunnitelmat
on lyöty lukkoon ja kuvaukset järjestetään tammi- ja helmikuun taitteessa.
Kuvausryhmän autoarmeija valloitti Vilppulan vankilan torstaina. Kun kamera
alkoi käydä, minun oli taas löydettävä sanat asioille, joista on niin
vaikeaa saada kiinni ja puhua. Tilanne oli sama kuin syksyllä, kun siskoni
tuli kuvaamaan minua Köyliöön taideteostaan varten. Silloin en osannut
sanoa oikein mitään, ainakaan mitään fiksua. Minusta tuntui, ettei
minulla ollut edes oikeutta väittää vankilasta yhtään mitään. Sen jälkeen
on tapahtunut paljon, on kulunut yli neljä kuukautta, ja nyt puhuin
kameralle kuin asiantuntija, kuin mikäkin vankeuden professori. Myös
aatteet, joiden vuoksi vankilaan jouduin, olivat päässäni paikoillaan,
eikä mielessäni vaaninut epäilys tai myllertänyt ajatusten kaaos kuten
vankilataipaleen alkupuolella. Lyhyesti sanottuna, tiesin missä olin
ja miksi siellä olin.
Taisin olla 14- tai 15-vuotias, kun ensimmäisen kerran mietin menenkö sivariin
vai armeijaan. Kumpikaan ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta ja takaraivoon jäi
kytemään ajatus totaalikieltäytymisestä. Vasta vuosia myöhemmin etsin oikeaa
tietoa asevelvollisuudesta, sivarin ongelmista ja aseistakieltäytymisestä.
Järki ja tunteet paiskasivat kättä ja yhtäkkiä totaalikieltäytyminen oli
minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Silti en lähtenyt vankilaan mielelläni
ja milloin tahansa olisin ottanut presidentiltä vastaan armahduksen. Lähdin
vankilaan, koska minusta tuntui, että se oli minun velvollisuuteni.
En usko, että armeijoiden ja sotien avulla saavutetaan kestävää rauhaa.
Päinvastoin, ne aiheuttavat vain epävarmuutta, turvattomuutta ja
kilpavarustelua valtioiden välille. Kukaan historiaa lukenut ei voi
väittää vastaan. Jos armeijat todella pitäisivät yllä rauhaa, maailmassa
ei olisi sodittu enää pitkään aikaan. Syyt, joista sodat käydään, eivät
oikeuta tappamista. Minulle isänmaa, demokratia, turvallisuus, yleinen
hyvinvointi tai mikään muu yhtä näkymätön eivät ole tappamisen arvoisia
asioita. Nuo sanat ovat pelkkiä koukkuja, joilla kansa kiskotaan
rintamalle, vaikka todennäköisesti he eivät tee mitään muuta kuin
suojele pienen eliitin omaisuutta. Sota on tappamista ja armeijat ovat
olemassa tappaakseen, ja minä vastustan niitä, koska kunnioitan yli
kaiken elämää.
Kymmenet kerrat minulle on naama punaisena raivottu, että tämäkin maa
olisi pelkkää tuhkaa ja rauniota, jos kaikki olisivat kuusikymmentä
vuotta sitten ajatelleet kuten minä. He saattavat olla oikeassa, mutta
se on historiaa. Minä olen vankilassa sen vuoksi, että samanlaiseen
tilanteeseen ei enää jouduttaisi. Sodat eivät lopu, ellei välillä kokeilla
toisenlaista tyyliä. Minä uskon, että kansainvälinen yhteistyö,
keskustelu, aseistariisunta ja jatkuva sodanvastainen työ ovat ainoat
tavat välttää yhteenotot ja kriisit.
Maailma, jossa ei ole kansallisia armeijoita tai NATO:n kaltaisia
sotilasliittoja, on minulle päämäärä, mutta hyvin kaukainen sellainen.
Tuollainen maailma voidaan rakentaa, mutta sitä ennen täytyy ratkaista
monta, monta pienempää ongelmaa. Suomessa ensimmäinen askel olisi
siviilipalveluksen lyhentäminen kolmestatoista kuukaudesta vähintään
yhdeksään kuukauteen, sekä sivarin käytännönongelmien ratkaiseminen.
Jokaiselle sivarille pitäisi löytyä palveluspaikka ja ilmainen asunto,
aivan kuten varusmiehillekin löytyy. Suomi ei menettäisi yhtään mitään,
jos se satsaisi siviilipalvelukseen vähän enemmän ja kouluttaisi
siviilipalvelusmiehet kriisinhallintaan tai todellisiin tehtäviin,
joissa on pulaa työvoimasta. Jo pelkästään vanhustenhoidossa kaivataan
kohta kipeästi apua, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Raha,
joka toimivaan siviilipalvelukseen uppoaisi, saataisiin takaisin
tehokkaamman ja toimivamman yhteiskunnan muodossa.
Isänmaallisuus ja armeijan arvostus on ollut Suomessa nousussa, mutta
samalla on alettu käydä myös kriittistä keskustelua pakollisesta
asevelvollisuudesta. Suomi taitaa olla ainoa EU-maa, jossa tuo ikivanha
perinne on yhä käytössä. Sotilaallisesti me elämme täällä pohjolan
perukoilla menneisyydessä, vaikka muu maailma on ajat sitten siirtynyt
aivan toisenlaiseen sodankäyntiin. Mutta ennemmin tai myöhemmin Suomi
seuraa perässä ja siirtyy palkka-armeijaan tai valikoivaan
asevelvollisuuteen. Edes kenraalit eivät halua komentaa ylipainoisia,
koti-ikävää itkeviä vätyksiä, joista on yhteiskunnalle enemmän hyötyä
kotona tietokoneen ääressä kuin armeijassa kiväärit tanassa. Vielä
kun NATO ja kaikenmaailman EU:n puolustusliitot jollain vältettäisiin…
Nuoruus on kiihkeää idealismia ja mustavalkoisuutta täynnä, mikä näkyi myös
tv-ohjelman kuvauksissa. Keskustelussa vastapuolta edustivat kaksi naissotilasta
ja varsin isänmaallinen miehenalku, joiden mielipiteet olivat (ainakin melkein)
yhtä armottomia kuin minun. Ja vaikka minut käskettiinkin pariin kertaan
saunan taakse, lopulta sieltä jostain sotatantereelta räiskeen ja paukkeen
keskeltä löytyi kuin löytyikin yhteinen tie, jota pitkin kaikki voivat talsia
ainakin kilometrin tai kaksi. Se oli rohkaisevaa ja jälleen yksi todiste
siitä, että ihmiset pystyvät tekemään muutoksia omassa maailmassaan.
Kameran edessä tajusin, kuinka paljon vankila on puhaltanut mielipiteisiini
lisää päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta. En ole ollut täällä kuutta
kuukautta turhaan. Yksin en ehkä ole mihinkään vaikuttanut, mutta ainakin
olen ollut mukana vaikuttamassa. Jokainen totaali on piikki eduskunnan
takapuolessa, ja kun aseistakieltäytyjien määrä joka vuosi kasvaa, kasvaa
myös poliittinen paine tehdä muutoksia. Amnesty toi minulle ja Lasse
Janssonille julkisuutta valtamedian ulkopuolella vaihtoehtoisissa lehdissä
ja nyt me molemmat esiinnyimme myös televisiossa. Siskoni taideteos
herätti huomiota ja teki vaikutuksen moneen ihmiseen. Tätä nettipäiväkirjaakin
tiirailee jokunen silmäpari, ja kymmenistä postikorteista päätellen
ulkomailla saakka on ajateltu minua ja muita totaaleja telkien takana.
Jotain on siis tästäkin seurannut ja kun kohta vapaudun, olen ylpeä
jokaisesta päivästä vankilassa ja uskon entistä vahvemmin elävään ja
hengittävään maailmaan, jossa tapahtuu ihan oikeita muutoksia. Joskus
jopa parempaan suuntaan.