Viikko 29 (5.2.-10.2.2004)
Tänään on maanantai 9. helmikuuta ja minä vietän viimeistä iltaa vankilassa.
Päivällä posti toi minulle vielä yhden postikortin. Sen oli lähettänyt
Huittisten vankilasta toinen totaalikieltäytyjä, joka aloitti oman tuomionsa
kolme viikkoa sitten. Roope halusi onnitella minua, koska olin pääsemässä
vapaaksi. Hän oli lukenut tätä nettipäiväkirjaa ja kiitti siitä, että
olin jaksanut kertoa vankilasta ulkomaailmalle. Hän tiesi, että kohtaisi
kaikki ne samat vaikeudet ja koettelemukset kuin minä, mutta hän kohtaisi
ne silti omalla tavallaan. Ja minua puistatti, kun ajattelin kaikkea sitä,
mikä häntä tulevaisuudessa odotti.
Alkujärkytyksestä hän on jo selvinnyt. Ensimmäinen ruokailu ja oman
paikan etsintä ruokalasta ovat takanapäin. Ensimmäinen yö
vankeinhoitolaitoksen lakanoiden välissä ja ensimmäinen työpäivä
puuverstaalla ovat takanapäin. Hän on jo tutustunut kämppäkaveriinsa
ja muutamaan muuhun vankiin, opetellut ulkoa päiväjärjestyksen ja
tärkeimmät säännöt ja soittanut pari puhelua vankilan puhelinautomaatista.
Hiljalleen hän on alkanut sopeutua elämään vankilassa.
Talon vartijat ovat tulleet hänelle päällimmäisin puolin tutuiksi.
Ehkä hän on jopa kerinnyt riitautua heidän kanssaan. Minä olin
Kylmäkoskella alta viikossa yhden vartijan mustalla listalla.
Kaiketi käyttäydyin vähän ylimielisesti, ja vartija loukkaantui,
koska kyseenalaistin hänen auktoriteettinsa. Vanginvartija on ammatti,
jossa saa valtaa helpommin kuin millään muulla alalla, ja valitettavasti
jotkut ryhtyvät vartijoiksi vain vallan vuoksi, vaikka lahjat eivät
riitä edes ylioppilaslakkiin. Vankiloissa kiertää yhä edelleen
ikivanhoja Sörkän vankilan työpaikkailmoituksia, joissa todetaan,
ettei kirjoitustaito ole vartijan ammatissa pakollista.
Minulla oli tuuria, sillä vietin suurimman osan tuomiosta Vilppulassa.
Täällä vartijat ovat reilua ja rehtiä porukkaa, he tekevät työnsä hyvin,
eikä heitä kiinnosta vankien kiusaaminen. Köyliössä sen sijaan jotkut
vartijoista käyttäytyivät kuin pikkukakarat. Vangit saivat kärsiä
omapäisistä päätöksistä ja päivittäisestä simputuksesta. Kylmäkoskella
taas riitti vartijoita, jotka halusivat tehdä vankien elämästä
helvettiä, nöyryyttää ja alistaa heitä joka käänteessä. Jotkut
heistä osallistuivat huumekauppaan, sillä millään muulla tapaa kuin
vartijoiden kautta niin suuri määrä aineita ei voinut vankilan
sisälle päätyä.
Muiden vankien kanssa Roope voi yrittää tulla toimeen, mutta välttämättä
se ei auta. Totaali ei koskaan ole samanlainen kuin muut vangit ja monet
meistä joutuvat kestämään jatkuvaa kiusaamista ja ahdistelua. Joskus
pelkät sanat eivät riitä, vaan avuksi otetaan nyrkit ja leipäveitset.
Mutta jos Roope pystyy nielemään ylpeytensä ja pitämään suunsa kiinni,
hänet ehkä jätetään rauhaan. Jos hän on tarpeeksi kovapäinen, muut
vangit eivät ehkä pääse hänen ihonsa alle, mutta jos pääsevät, elämä
vankilassa saattaa käydä ylivoimaiseksi. Jotkut totaaleista ovat
jättäneet leikin kesken, saaneet armahduksen ja jatkaneet
asevelvollisen uraansa sivarissa.
Jos Roope on vankilan ainut totaali, hän saattaa jäädä aivan yksin
omien ajatustensa kanssa. Tavallisten vankien kanssa ei voi juuri
muusta puhua kuin formuloista ja tisseistä, eikä mitään yksityistä
kannata ainakaan kertoa, sillä vankilassa juorut leviävät nopeammin
kuin valonnopeudella. Vankilamaailma on kiero ja vääristynyt, eikä
kenenkään motiiveista tai tavoitteista voi koskaan olla varma. Välillä
tuntuu, että jokaisella on lauma omia lehmiä ojassa ja ovelat vanginretkut
osaavat kyllä pyöritellä sinisilmäistä aseistakieltäytyjää
miten tahtovat.
Roope ei puhunut mitään tyttöystävästään, mutta jos hän seurustelee,
hän on oppinut hyväksymään puhelinautomaatin näytössä kohti nollaa
syöksyvät sykäykset ja itkuiset eroamiset viiden tunnin tapaamisten
jälkeen. Hyvällä tuurilla hänet on päästetty perhetapaamisiin, joissa
saa kuukauden odottelun jälkeen elää tyttöystävän kanssa yhdessä
muutaman onnellisen päivän. Jos hänellä ei ole tuuria, tyttöystävällä
ei ole mahdollisuutta, rahaa tai aikaa matkustaa tapaamisiin ja
yhteiset hetket jäävät puheluihin parin päivän välein. No, onneksi
ikävään turtuu ja yksin oppii elämään, oli kuinka rakastunut
tahansa.
Aika on Roopen ajatuksissa aina läsnä. Hän laskee päiviä, viikkoja,
kuukausia, murto-osia ja prosentteja, odottaa ensimmäistä täyttä
kuukautta, ensimmäistä lomaa, puoliväliä ja lopulta vapautta. Hän
keksii itselleen valtavan määrän tekemistä, että pääsisi päivistä
mahdollisimman nopeasti eroon. Ja jossain vaiheessa aika ei enää
tunnu viholliselta vaan ystävältä, jota on edessäpäin vähemmän kuin
takanapäin. Silloin pelkät päivät, viikot, kuukaudet, murto-osat
ja prosentit tekevät hänet onnelliseksi.
Voisin kirjoittaa Roopelle kirjeen ja yrittää kertoa kaikki viisaudet
vankilasta, jotka olen oppinut. Voisin kirjoittaa, että tärkeintä
ei ole vankilaan sopeutuminen, vaan vangiksi sopeutuminen, että tyly
todellisuus täytyy hyväksyä sellaisena kuin se on. Voisin kirjoittaa
jotain viisasta vapauden illuusiosta ja itsensä palkitsemisesta.
Negatiivisten tunteiden välttelystä voisin kirjoittaa kokonaisen
esseen, mutta enpä taida. Se olisi turhaa, sillä vaikka kuinka
yrittäisin, hän kohtaa omalla tavallaan kaikki ne samat vaikeudet
ja koettelemukset kuin minä. Vankilaan ei voi valmistautua kuin
korkeintaan käytännön kannalta, joten tätä parempaa neuvoa en
voi kellekään antaa: ota mukaan oma cd-soitin, lyijykynä ja vino
pino paperia.
Silti kirjoitan Roopelle kirjeen, koska ne ovat vangille tärkeitä.
Ehkä en neuvo ollenkaan, vaan toivotan vain voimia ja kerron, että
hän on tekemässä jotakin arvokasta. Hän on yksi kymmenistä
aseistakieltäytyjistä vankilassa, eikä hänen tuomionsa ole vain
henkilökohtainen tragedia, vaan myös osa isoa yhteiskunnallista
ongelmaa, jota Suomi ei halua ratkaista. Kun yksi totaali vapautuu
ja unohtaa pian koko vankilan, toinen ottaa hänen paikkansa ja
kokee kaikki ne samat vaikeudet ja koettelemukset kuin edellinen.
Ongelma ei katoa mihinkään. Yhä uudestaan parikymppiset nuorukaiset
joutuvat vankilaan aatteidensa vuoksi ja Suomi kutsuu itseään
sivistysvaltioksi, vaikka sen vankiloissa istuu kymmeniä
mielipidevankeja. Kuka olisi ylpeä tällaisesta valtiosta?
Kuka haluaisi, että asiat olisivat toisin?
Kuka on valmis tekemään jotakin?
Kuva: Veikko Lilja