Viikko 2 (31.7. - 6.8.2003)
Toisena viikkonani vankilassa tapasin Onnettaren, ja pari vankilan naispuolista virkailijaa vakuutti minut siitä, että naiset todella ovat ylivertainen sukupuoli miehiin verrattuna, järjestämällä minulle paikan Köyliön avovankilasta. Siirron pitäisi tapahtua jo ensi perjantaina. Kun nyt näyttää siltä, että pääsyä Vilppulaan joutuisin odottelemaan kuukausikaupalla, päätin perua suunnitelmani ja vastata Köyliön kutsuun.
Päivä päivältä ymmärrän tätä ulkomaailman
unohtamaa loukkoa paremmin.
Vankeja nöyryytetään ja alistetaan kaikessa. Hyvä esimerkki on "rutinalappu",
eräänlainen lomake, joka sinun täytyy täyttää aina kun haluat jotain. Jos haluat
vaikkapa tehdä yhden puhelun, sinun täytyy täyttää se. Jos haluat tavata
sosiaalityöntekijän, sinun täytyy täyttää se. Jos haluat hakea lisää vaatteita
varastolta, sinun täytyy täyttää se. Rutinalapulle rustaamasi nöyrä pyyntö
käsitellään vasta seuraavana päivänä, ja vastaus siihen saatko tehdä puhelusi
vai et, on kirjoitettu lomakkeen kääntöpuolelle. Ensin joudut odottamaan yön yli
ja senkään jälkeen et saa vastausta kasvotusten.
Onnellisina vangit pidetään pienillä yllätyksillä. Tällä viikolla saimme päivällisen
jälkiruoaksi jäätelöä ja raavaat miehet hymyilivät tyytyväisinä kuin viisivuotiaat
pikkupojat. Kanttiini taas on auki kerran viikossa, ja sieltä vangit voivat ostaa
vaikkapa sikareita, joita sitten polttelevat kuin eivät ikinä olisi moista
maistaneet.
Kun olet sopeutunut tähän maailmaan, tuollaiset pikkuasiat riittävät, etkä enää
edes osaa pyytää muuta. Kukaan ei pysähdy ja tajua, että hetkinen, eikö meidän
pitäisi vaatia vähän enemmän kuin eskimopuikkoa jälkiruoaksi tai vaniljasikaria
päivän kohokohdaksi…
Kukaan ei tee tässä laitoksessa yhtä paljon töitä kuin terveydenhoitaja, koska hän
jakaa pillereitä ja päättää lääkityksistä. Joka ikinen ilta istun sängylläni ja
kuuntelen, kuinka vartijat työntävät kitiseviä vaunuja pitkin osastomme käytävää.
He pysähtyvät jokaiselle ovelle, avaavat jokaisen lukon, viipyvät jokaisessa
sellissä tovin - minä ja Santeri olemme ainoat, jotka he jättävät väliin. Kesti
hetken ennen kuin tajusin, että he jakavat iltalääkkeitä. Rauhoittavia
levottomuutta vastaan, unitabletteja lääkkeeksi murheisiin, psyykelääkkeitä
pitämään kurissa raivon…
Osa Johanneksen kirjoituksesta on sensuroitu toistaiseksi ja julkaistaan hänen vapautumisensa jälkeen.
***Tämä paikka on säiliö, ihmisvarasto. Vain alle puolet vangeista käy töissä, koska vankila ei ole järjestänyt enempää työpaikkoja. Loput istuvat päivästä toiseen sellissään, ruumis täynnä aineita, pää täynnä aineita. Kerran viikossa pääsee juoksemaan urheilukenttää ympäri tai nostelemaan painoja salille. Mitään muuta vankila ei vangeille järjestä.
Tänään heräsin jyrähtelyyn. Nousin ylös ja katsoin ikkunan taa taivaalle. Se välkehti
salamoista. Olo oli samaan aikaan epätodellinen ja vahva, irrallinen ja
ylivoimainen.
Muistan hyvin, kun olin ehkä yhdeksänvuotias ja opettaja kysyi minulta, tunteeko
ihminen itsensä pieneksi vai suureksi mahtavan vesiputouksen juurella. Vastasin,
että suureksi, mutta se oli kuulemma väärä vastaus. Olin ihmeissäni. Kun minä näen
edessäni mahtavan vesiputouksen, taivaita tavoittelevan vuoren tai pelottavan
ukonilman, en tunne itseäni kurjaksi, pieneksi ihmisolennoksi. Tunnen itseni
noiden ihmeiden veroiseksi. Se kertoo minun lähtemättömästä itserakkaudestani
ja ylpeydestäni. Piirteistä, jotka kaikkea muuta selvemmin kannattelivat minut
tännekin.
Lainasin äsken CD-soittimeni parille kaverille ja nyt koko osastolla raikaa C.C.R:
"I wanna know have you ever seen the rain, I wanna…" Olen tullut mainiosti
toimeen koko osaston kanssa. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän aineiden ansiosta
reiluja, avuliaita ja hauskoja.
Naapuriosastostamme ei voi sanoa samaa. Se on täynnä katkeria kusipäitä, joko
synnynnäisiä tai mömmöjen muuttamia. Muutamaa mustalaista lukuun ottamatta koko
osastolta ei löydy kuin mätiä tapauksia, joille totaalikieltäytyjä on yhtä kuin
hintti ja isänmaan petturi. Heidän uhkailunsa kalpenee kuitenkin yläasteen
gangstojenkin uholle, sillä selän takaa huutelua ja hymyssä suin vitsailua
pahempaa minä ja Santeri emme ole kohdanneet.
Nyt osastolla alkoi kilpasoitanta. Kaikki ovat kääntäneet stereoidensa volyyminapit
kaakkoon, ja näyttää siltä, että Red Hot Chili Peppers vie voiton. Saa nähdä
kauanko kestää ennen kuin vartijat tulevat ja vievät musiikinkin
ilon pois.
Kaksi viikkoa on täynnä. Mitähän kaikki tekevät tällä hetkellä? Nukkuuko Laura vielä?
Ulkoiluttaako äiti koiria? Pelaavatko Aatu ja Taneli tietokoneella? Heräileekö Mati
jonkun teiniprinsessan vierestä? Missä on Antti? Entä Joel? Sinnitteleekö Juuso
juuri nyt armeijan aamuharjoituksessa?
Heidän kaikkien pitäisi nauttia vapaudesta. Täällä kiven sisällä oppii inhoamaan
ihmisiä, jotka elävät vapaudessa kuin vangit.