Viikko 3 (7.8. - 13.8.2003)
Perjantaina istuin linja-autossa, joka ajoi ulos Kylmäkosken vankilan portista.
Katselin silmät suurena avaraa maailmaa ympärilläni: peltoja, pitkiä moottoritien suoria,
huoltoasemia…
Minua ja noin kymmentä muuta vankia oli lähdetty siirtämään Kylmäkoskelta toiseen
vankilaan. Viikonlopun viettäisin Turun lääninvankilassa, sieltä jatkaisin
maanantaina Köyliöön.
Ensimmäinen ympyrä oli sulkeutunut. Vähän aiemmin olin hyvästellyt Santerin ja jo
liian tutuksi tulleen sellini. Olin matkalla kohti seuraavaa etappia, minut valtasi
valtava lähtemisen tunne.
Turun lääninvankila sijaitsee keskellä kaupunkia, aivan Kakolan naapurissa. Nämä seinät
on pystytetty kauan sitten 1800-luvun puolella, ja valtavat punaiset tiilimuurit ja
kalliokuilut vastaavat jokaisen kuvaa vanhasta, unohdetusta vankilasta.
Matkaselli on hirvittävä loukko. Lattiatilaa on niin vähän, että sellissä ei mahdu
edes kunnolla kävelemään saatikka sitten kuntoilemaan. Ne seinän irvikuvat, joiden
sisälle minut on teljetty, ovat täynnä edellisten asukkien terveisiä. Vessa on
siivottu viimeksi viime vuosituhannella. Peitoksi minulle annettiin pelkkä ohut
viltti ja öisin on hyytävän kylmä. Sunnuntaina meitä oli tässä valtion
hotellihuoneessa yhteensä kuusi. Edes omille ajatuksille ei ollut
enää tilaa.
Tätä kellarivaltakuntaa hallitsee nuori, trendikampausta ylpeänä kantava vartija,
jonka täytyy olla sukua Hitlerille. Leveä virne kasvoillaan hän pakottaa vangit
anelemaan kaikkea: kahvia, kirjoja, kirjoitustarvikkeita, ulkoilua, puhelinsoittoa
(viimeisintä turhaan)…
Yhdelle seinälle joku on kirjoittanut: "Jos sun lysti on, niin kätes yhteen lyö."
Mutta niin vain sieltäkin hengissä selvittiin ja päädyttiin maanantaina Köyliöön. Mitä
tästä kaikesta nyt sanoisi?
Minut laitettiin kahdenhengen huoneeseen (täällä ei enää puhuta 'selleistä'),
mutta ainakaan toistaiseksi minulla ei ole kämppäkaveria. Sellillä on kokoa reilut
viisi kertaa kolme metriä. Elämääni piristävät iso, kalteriton ikkuna, televisio,
oma suihku ja pieni jääkaappi. Ovia ei lukita koko yönä ja puheluita saa tehdä puoli
yhteentoista saakka.
Kaikkien näiden ihmeiden keskellä, olen kuitenkin yksinäisempi kuin koskaan. Se
johtuu pelkistä tuntemattomista kasvoista ympärilläni ja uudesta, vieraasta paikasta,
joka on jo maantieteellisestikin niin kaukana Laurasta. Sopeutumista, sopeutumista…
Kävin äsken päivällisellä. Hurjan huojentavaa, että enää koskaan kukaan ei tule
ajamaan minua paikaltani. Aivan kuin olisin herännyt pitkästä horroksesta. Täällä
voin olla oma itseni, minun ei tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Olen saanut
takaisin luonnollisen, terveen ylpeyteni ja itsekunnioitukseni, mutta toivottavasti
oppinut jotain myös nöyryydestä.
Köyliö on esimerkki kaikille maailman maille, kaikille päättäjille inhimillisestä,
toimivasta vankilasta. Vankeja kohdellaan ihmisinä: he tekevät töitä, tienaavat rahaa,
pääsevät vapaa-ajalla harrastamaan kaikkea mitä sielu ikinä halajaa, saavat tavata
perheitään kaikessa rauhassa...
Kylmäkoski tuntuu nyt kaukaiselta painajaiselta. Se paikka näytti minulle miten
hirvittävällä tavalla ihmistä voidaan kohdella viiden miljoonan samanmoisen
hiljaisella hyväksynnällä. Enkä puhu nyt itsestäni, puhun murhaajista ja
raiskaajista. Yhtäkään ihmistä ei pitäisi kohdella kuin eläintä, ja kaikkein
vähiten sen ansaitsee mieleltään sairas.
Puhutaan vankien sopeuttamisesta yhteiskuntaan, vaikka rangaistus on täydellinen
vapaudenriisto ja erottaminen lähimmäisistä. Tarkoitus on siis sopeutua
yhteiskuntaan sen ulkopuolelta, vähän kuin oppia jalkapalloa ilman palloa. Samaan
aikaan, kun avovankiloita suljetaan rahanpuutteen vuoksi, suljetut vankilat ahdetaan
räjähdyspisteeseen. Vangit pakotetaan elämään yhtä kurjasti kuin parisataa
vuotta sitten… Missä kehitys?
Vankeinhoidossa Suomi on kaikkea muuta kuin omatunnoltaan puhdas sivistysvaltio.