Viikko 4 (14.8. - 20.8.2003)
Lauantaina Laura saapui ensimmäisen kerran Köyliöön katsomaan minua. Emme olleet nähneet
kahteen viikkoon, edellisen kerran olimme koskettaneet toisiamme miltei kuukausi sitten.
Niin paljon aikaa oli jo kulunut, että oli outoa päästää joku halaamaan minua, päästää
joku lähelleni. Kun jää oli särkynyt, tuntui siltä kuin olisin noussut pinnan alta
vetämään henkeä, täyttänyt keuhkoni lämpimällä, turvallisella ilmalla. Tapaamisaika,
kokonaiset kolme tuntia, meni nopeasti, mutta auttoi niin paljon, niin paljon.
Maanantaina sain tietää, että minut ja Laura päästetään kuin päästetäänkin
perhetapaamiseen, joka on virallisesti tarkoitettu vain aviopareille. Saamme
siis seuraavalla viikolla asua vankilan laidalla pienessä mökissä kaikessa
rauhassa kahdestaan yhteensä neljä päivää. Odotin vankilanjohtajan päätöstä
hermorauniona, ja kun sain sen ja luin ne pari sanaa rypistyneen anomuksen
alareunassa, olin hetken ajan liian onnellinen vangiksi.
Olen elänyt omissa oloissani. Kiire pitää yksinäisyyden loitolla, ja aikaa on ennemmin
liian vähän kuin liian paljon. Vielä Kylmäkoskella jaksoin kaveerata muiden vankien
kanssa, mutta täällä olen myöntänyt itselleni, että vain harvat heistä jaksavat
kiinnostaa minua. Neljässä viikossa olen oppinut paljon, mutta en muista vangeista,
vaan itsestäni.
Olen töissä varastolla, jossa pakataan vankilan valmistamia liikennemerkkejä. Työ
on mukavan rankkaa ja monipuolista, aika kuluu nopeasti. Rahaakin saa, olen laskenut,
että kuukaudessa tienaan melkein 300 euroa. Se on paljon, kun rahaa ei kuitenkaan
kulu muuhun kuin tupakkaan ja puheluihin. Jälkimmäisiin tosin aika runsaasti, sillä
korttipuhelimet nielevät rahaa rikollisen rutkasti.
Iltaisin olen käynyt juoksemassa. Lenkille pääsee kauas vankilan aidoista, normaalien
ihmisten keskelle Köyliön maalaismaisemiin. Kun juokset pitkin pellon halkaisevaa
kärrypolkua ja tuuli puskee vasten kasvojasi, on helppoa unohtaa, että olet
vankilassa. Illuusio vapaudesta on täydellinen.