Viikko 5 (21.8. - 27.8.2003)
Alkuviikko oli tulisilla hiilillä kävelyä, niin kovasti odotin sunnuntaita ja
perhetapaamista Lauran kanssa. Sekunnit, minuutit ja tunnit eivät livahtaneet ohi
huomaamatta.
Tuomion alussa yritin hokea itselleni, että aika on turhaa. Että aika on onnen
kertoimena melko mitätön. Se on totta, mutta ei toimi. Sitten tajusin ajan
unohtamisen sijaan suhtautua päiviin ja viikkoihin ystävinä. Se toimi.
Enää en ajattele muuta kuin aikaa. Lasken prosentteja, päiviä siihen tai tähän,
spekuloin sillä mitä tapahtuu siinä tai tässä kuussa, haaveilen virstanpylväistä
kuten puolivälistä tai joulusta. Työpaikalla on iso seinäkalenteri, jota joskus
unohdun tuijottelemaan kymmeniksi minuuteiksi. Menneistä, jo istutuista
vankilapäivistä saan voimaa enemmän kuin mistään muusta.
Tuli sunnuntai. Ennen kuin perhetapaaminen alkoi kello viideltä, kerkisin herkutella
kaikessa rauhassa ensimmäisellä täydellä kuukaudella. En uskonut sitä todeksi, mutta niin
se vain on, viime sunnuntaina olin kärsinyt tuomiostani tasan kuukauden.
Yritin vilkaista taakseni ja käydä läpi kokemuksiani, mutta se ei onnistunut.
Muistoni olivat kutistuneet kapeaksi putkeksi, jonka läpi saattoi vain tuijottaa
aikaa ennen vankilaa, ei aikaa vankilassa. En nähnyt muuta kuin muistojen avaran
maiseman ennen heinäkuun 24. päivää, siitä eteenpäin mieleni täyttivät kuvat
hartiat kasassa laahustavista ihmisraunioista ja häilyvistä kasvoista,
jotka katosivat pian takaisin pimeyteen. Kaikki oli epäjärjestyksessä, sekaisin
ja liian lähellä.
Sitten avasin silmäni ja halasin tyttöystävääni.
