Viikko 6 (28.8. - 3.9.2003)
Sunnuntaista torstaihin nukuin, söin ja tein kaiken yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Elimme kuten olimme eläneet ennen tätä kaikkea. Katsoimme televisiota, puhuimme ja
vitsailimme. Muuta en kaivannutkaan, muuta en halunnutkaan kuin elää edes hetken
normaalisti. No, niin normaalisti kuin vankilan laidalla pikkumökissä
pystyy elämään.
Neljässä päivässä ihminen kerkiää tottua ihmeen hyvin, ja kun perhetapaaminen oli ohi,
minun ei ollut helppoa päästää irti siitä kaikesta. Kun Laura oli torstaina
kahdeltatoista lähtenyt, minun tuli häntä ja yhteistä elämäämme kovempi ikävä kuin
koskaan ennen. Perjantaina varasin seuraavan perhetapaamisen jo kahden viikon päähän
edellisestä, ja se valaisi synkän syyskuun edessäni odottamisen
arvoiseksi.
Perhetapaamisen päättyminen ei ollut helppoa Laurallekaan. Vaikeinta, hirveintä ja
pelottavinta täällä vankilassa on kuulla puhelimessa, että joku tuolla ulkopuolella
ei enää jaksa, ei selviä. Onneksi sanat olivat tällä kertaa pelkkiä sanoja, ja tiedän
nyt, että Laura kyllä jaksaa ja selviää helmikuun kymmenenteen päivään, mutta
perjantai-iltana epätoivo selätti minutkin. Sitä iltaa en toivottavasti joudu elämään
uudestaan.
En voi olla kiusaamatta itseäni sillä, että voisin karata milloin tahansa. Voisin
lähteä lenkille, hypätä auton kyytiin ja ajaa pois koko paikasta. Voisin kavuta yöllä
ulos ikkunasta, kiivetä aidan yli ja juosta niin kauas kuin ikinä haluaisin. Se olisi
niin helppoa, eikä kukaan edes ikinä tulisi etsimään minua!
Outoa, miten täydellisesti koko avovankilan idea perustuu psykologiaan. Tämä
Köyliönkään vankila ei voisi toimia, jos johtajat ja vartijat eivät luottaisi siihen,
että vangit ovat täällä vapaaehtoisesti. Siksi tänne otetaan vain sellaisia vankeja,
joille karkaaminen olisi pelkästään typerää. Joko heidän tuomionsa on alunperinkin
niin lyhyt tai he ovat kärsineet siitä jo yli puolet.
Minä olen täällä vapaaehtoisesti, mutta en silti ole kokonaan sivussa ulkopuolisesta
elämästä. Olen yhä yhteiskunnan jäsen, vaikkei yhteiskunta sitä tällä hetkellä
haluaisikaan. Olen läsnä monien ihmisten elämässä, vaikka he näkevätkin minua harvoin.
Pieni pääni on täynnä suunnitelmia ensi keväälle, ensi kesälle, ja jo nyt mietin
tulevia asunto-ongelmia, työnhakua, opiskelupaikkaa.
Olen riippuvainen muista ihmisistä. Käytännön asiat, jotka veivät ennen yhden
puhelinsoiton verran vaivaa, ovat nyt kaukana minusta siellä jossain. Huomaamattani
olen tehnyt tyttöystävästäni ja äidistäni henkilökohtaisia sihteereitäni, joille
matkaa kirjekuoressa joka viikko lista senkertaisista tehtävistä. Täällä on helppoa
kuvitella, että kaikki ovat olemassa minua varten, että minä olen
kaiken keskipiste.
Jos joku kieltäytyy palveluksesta, loukkaannun verisesti. Kuinka hän uskaltaa!
Minä olen sentään vankilassa! Ettekö näe, minä kärsin! Kiitos sinun, koko päiväni
on pilalla! Kiitos tuesta! Kiitos ymmärryksestä! Ettekö näe, miten minä kärsin!