Viikko 8 (11.9. - 17.9.2003)
Viikko alkoi torstaista, jolloin loppui toinen perhetapaaminen tyttöystäväni kanssa.
Oli rankkaa käydä nukkumaan keskiviikkoiltana Lauran viereen, kun tiesi, että
seuraavana aamuna joudumme taas eroamaan. Yhteiset päivämme olivat menneet niin
nopeasti. Halusin upottaa kynnet siihen hetkeen hämärässä makuuhuoneessa ja
pysäyttää ajan. Halusin venyttää sekunnin ikuisuudeksi. Sen sijaan suljin silmäni
ja nukahdin.
Torstaina olin lähellä tukehtua tähän todellisuuteen. Ikävä säikytteli taistelutahdon
ja pirteyden pakosalle ja huomasin pelkääväni. Pelkäsin päiviä edessäni ja pelkäsin
itseäni. Ennen kaikkea pelkäsin itseäni. Siinäkin hetkessä minä olin herra omassa
helvetissäni, mutta kuninkaaksi olin liian laiska ja liian väsynyt.
Seuraavana päivänä tajusin, että masennus ei ollut kuin härnännyt minua. Vasta
perjantaina se nielaisi minut kokonaan.
Mielialat ovat kesyttämättömiä, ne eivät tottele järkeä. Aivan yhtä hyvin olisin voinut
viettää synkimmän hetkeni vankilassa 24. heinäkuuta kuin 9. helmikuuta, mutta jostain
syystä jouduin myrskyn ytimeen perjantaina 12. päivä syyskuuta. Ei siinä ollut järkeä.
Minun olisi pitänyt olla innoissani, eihän kahteen täyteen kuukauteen ja ensimmäiseen
lomaan ollut enää kuin vajaat kaksi viikkoa.
Mutta niin vain kieriskelin sängyssäni, tuijotin pimeää ikkunaa, revin hiuksiani ja
potkin peittoa kuin se olisi ollut syyllinen kaikkeen. Sitten nousin ylös ja istahdin
tupakalle ikkunan eteen. Taas katsoin pimeyteen, mutta nyt näin keskellä mustaa
lasia itseni, oman peilikuvani, ja seuraava sekunti oli kaiken muuttava oivalluksen
hetki.
Aloin marssia edestakaisin huoneeni lattiaa ja uhota kohtalolle, jonka posket
helottivat pian punaisina. Olin kuin nyrkkeilijä ennen tärkeää matsia. Katseeni
iski salamoita ympärilleni ja sanat jyrähtelivät ukkosena kurkustani, askeleeni
kiihtyivät ja nyrkeilläni tyrmäsin yhden synkän ajatuksen kerrallaan, kunnes
jäljellä ei ollut ainuttakaan. Ei yhtäkään, joka olisi pilkannut tai piinannut
minua. Minä olin voittaja.
Elämä vankilassa on täynnä hetkiä, jotka elää täysillä. Kovempaa ja kivuliaammin kuin ikinä voisi elää vapaudessa. Siksi niin monet turruttavat itsensä lääkkeillä ja huumeilla. Viidenkymmenen vaikean päivän jälkeen suonissani virtaa veri väkevämpänä kuin koskaan. Viisikymmentä päivää olen elänyt maailmassa, jossa minulta on viety niin paljon, mutta jossa olen antanut itselleni paljon enemmän.
Maanantaina entinen sellikaverini Santeri ilmestyi tänne Köyliöön. Hän oli kokenut kovia
Kylmäkoskella yli puolentoista kuukauden ajan, mutta vihdoin hänet päästettiin takaisin
avotaloon. Jälleen jaoimme huoneen ja musiikkikokoelmamme, mutta ennen kaikkea
kokemuksemme, joita oli kerinnyt kertyä.
Tänään keskiviikkona kävimme töiden päätyttyä ostamassa pullolliset limsaa ja
painuimme saunaan. Kun palasimme löylyjen jälkeen huoneeseemme, nostin katseeni
ikkunaan ja näin sen takana kolme metsäkaurista. Kaksi näykki mätästä kauempana,
mutta yksi nuuhki ilmaa aivan aidan toisella puolen, vain muutaman metrin päässä
minusta ja Santerista. Siinä se seisoi, arkana ja varovaisena, ja siinä me sitä
tuijotimme ja tuijotimme, kunnes kaikki kolme katosivat metsän syleilyyn, ja
yhä me yritimme nähdä niistä edes vilauksen, mutta ne olivat menneet.
Ja hetki oli päättynyt.