Viikko 9 (18.9. - 24.9.2003)
Odotus on tunne, joka on ollut koko viikon ihollani ja pistänyt sen kutiamaan pahemmin
kuin armeijallinen kirppuja. Torstaina oli jäljellä kuusi päivää, perjantaina viisi,
viikonloppu ja jäljellä neljä, sitten kolme päivää, maanantaina taas töihin ja
viimeiset päivät ennen keskiviikkoa. Edessäni häämötti päivämäärä 24. syyskuuta,
jolloin olen kärsinyt tuomiostani kaksi kuukautta ja pääsen ensimmäisen kerran
lomille.
Nyt on tiistai ja vain yksi yö erottaa minut siitä kaikesta. Valehtelematta en ole
odottanut mitään koko ikänäni yhtä paljon kuin huomista. Olen hermoillut,
jännittänyt ja iloinnut. Olen kuunnellut Santerin tarinoita hänen lomistaan;
siitä miltä tuntuu kävellä porttien toiselle puolelle, talsia jälleen vilkkaalla
kadulla tavallisten ihmisten seassa, käydä nukkumaan milloin haluaa, mennä minne
mieli tekee...
Lomani alkaa huomenna töiden jälkeen. Olen aivan erityisen kiitollinen siitä, että
minut tulee vankilan edestä noutamaan ystäväni Joel, jota luotettavampaa ihmistä
ei maanpäältä löydy. Jos olisin saanut kyydin keltä tahansa muulta, olisin
hermoillut ja kironnut koko viimeisen viikon varmana siitä, että jokin menee
pieleen.
Lähtöä pitemmälle en edes halua miettiä, suunnitella tai haaveilla. En kuitenkaan
kykenisi ennustamaan mitään. Kaikki, mitä tulen lomalla kokemaan ja tuntemaan, on
uutta ja ennalta arvaamatonta. Tuttu on muuttunut tuntemattomaksi, vanha ja
turvallinen vieraaksi.
Lauantaina täältä vapautui eräs talon suurista persoonista, joka oli istunut kiven
sisällä paljon pitempään kuin minä tai moni muu. Kuudelta lauantaiaamuna hänen vuosia
kestänyt odotuksensa oli ohi. Hän käveli portista ulos, ei lomille, vaan
lopullisesti.
En ollut paikalla näkemässä hänen lähtöään, mutta viimeisten viikkojen aikana hänen
höyryämiseltään ei voinut välttyä. Hän kävi ylikierroksilla aamusta iltaan miltei
lakkaamatta, mutta ei ihan aina. Joskus näin hänet istumassa yksinään, aivan
hiljaa, pää painuksissa. Vilkkaista silmistä oli välke sammunut, levottomat kädet
lepäsivät velttoina ja jäntevät hartiat olivat luhistuneet kasaan. En voi väittää,
että tietäisin, mitä hänen päässään liikkui, mutta jotain kaikesta siitä myös
minä tulen tuntemaan viimeisinä päivinäni ennen vapautumista.
Maailma on pelottava paikka.