Päiväkirja

[ 1. viikko ]  [ 2.viikko ]   [ 3. viikko ]  [ 4. viikko ]   [ 5. viikko ]   [ 6. viikko ]   [ 7. viikko ]   [ 8. viikko ]   [ 9. viikko ]   [ 10. viikko ]   [ 11. viikko ]   [ 12. viikko ]   [ 13. viikko ]
  [ 14. viikko ]   [ 15. viikko ]   [ 16. viikko ]   [ 17. viikko ]   [ 18. viikko ]   [ 19. viikko ]   [ 20. viikko ]   [ 21. viikko ]   [ 22. viikko ]   [ 23. viikko ]   [ 24. viikko ]   [ 25. viikko ]   [ 26. viikko ]   [ 27. viikko ]   [ 28. viikko ]   [ 29. viikko ]

Viikko 1 (24. - 30.7.2003)

Olen nyt istunut Kylmäkosken vankilassa seitsemän päivää. Minut on tuomittu 197 päivän vankeuteen totaalikieltäytymisestä. Se tarkoittaa, etten suostunut suorittamaan sen enempää armeijaa kuin siviilipalvelustakaan. Minulla on eri puolilla Suomea kohtalotovereita yhteensä parikymmentä. Meistä jokainen on poliittinen vanki, vankilassa vakaumuksensa ja mielipiteidensä vuoksi.

Kylmäkosken vankila sijaitsee lähellä Tamperetta. Se on suljettu laitos, eli suomenkielellä normaali vankila muureineen ja kaltereineen. Tänne päätyvät useimmat lakia Pirkanmaalla rikkoneet miehet, mutta tänne tuodaan vankeja myös Turun ja läntisen Suomen seudulta. Meitä on täällä kaiken kaikkiaan vajaat kaksisataa. Minä päädyin tänne, koska yritän myöhemmin siirtyä Vilppulan avovankilaan, jonne ei pääse kuin suljetun kautta.
     Jos katsot vankilaa kaukaa lentokoneen kyydistä, paikka näyttää luonnottoman valkoiselta läiskältä keskellä sankkaa metsää, ehkäpä vihreässä meressä kelluvalta jättiläisen hampaalta. Jos katsot vankilaa sen sisäpuolelta, näet ikkunan takana pienen siivun hiekkakenttää tai metsänrajaa ja kaikkialla ympärilläsi paljon tiiliseinää ja steriilejä käytäviä. Hirvittävimmältä vankila näyttää, kun seisot aivan sen edessä ja aurinko katoaa sen valkoisten, muodottomien muurien taakse.

Minä katselin vankilaa tuosta suunnasta viimeisen kerran pitkään aikaan viikko sitten. Oli torstai 24. päivä heinäkuuta ja minua oli käsketty ilmoittautumaan Kylmäkosken vankilassa kello neljään mennessä. Niinpä seisoin ja poltin ketjussa tupakkaa vankilan etuportin edessä. Hikoilin kuumuudessa, vaikka iltapäivän aurinko olikin kadonnut valkoisten, muodottomien muurien taakse. Kun otin askeleen kohti porttia, tiesin että en välttämättä pääsisi pois sen takaa moneen kuukauteen, mutta tein sen silti. Minulla ei ole koskaan ollut vaihtoehtoja.
     Minut otti vastaan muutama välinpitämätön vartija, jotka kyselivät henkilötietojani, käskivät allekirjoittaa pari paperia ja tekivät lopuksi ruumiintarkastuksen. Sen jälkeen minut saatettiin matkaselliin ja ovi lukittiin ensimmäisen kerran selkäni takana.
      Matkaselli on julma isku vasten ensikertalaisen kasvoja: tunkkainen, ahdas huone, josta ei pääse ulos koko päivänä. Jaoin sellin neljän muun vangin kanssa, joista jokainen tuijotti kuin lumottuna katonrajassa välkkyvää televisiota. Kaikkialla leijui sankka tupakansavu, johon sekoittui törkyisen vessan lemu. Olin saanut ottaa mukaani tupakkaa ja kirjan, mutta vain toiseen niistä kykenin keskittymään. Minun oli nälkä, mutta ruokaa ei annettu. Maailma on harvoin lyönyt minua päin kasvoja samalla voimalla kuin vankila tuona ensimmäisenä iltana lukkojen takana löi.

Seuraavana aamuna minut herätti auki loksahtelevien lukkojen ääni. Puurolautasellisen jälkeen minut vietiin tavarantarkastukseen, mistä matka jatkui toiseen kerrokseen ja uudelle osastolleni. Vartija pommitti minua lyhyellä ryöpyllä ohjeita, napsi minusta pari vankivalokuvaa, antoi vielä muutaman neuvon ja saattoi minut sitten omaan selliini.
      Sellini on kahdenhengen huone, joka voisi olla pienempikin (monet selleistä itse asiassa ovatkin). Talo ei tarjoa muuta kuin vaatteet, joten uuden kotini sisustus on jäänyt puolitiehen: olen niitannut tyttöystäväni valokuvan seinälle sänkyni päätyyn ja ahtanut pienen hyllyn täyteen kirjoja ja omia raapustuksiani, siinä kaikki.
      Ennen lounasta pääsin viimein tekemään ensimmäisen puhelun. Soitin tyttöystävälleni, ja vaikka kuinka yritin kuulostaa urhealta ja pirteältä, oli oma ääneni muuttunut minulle vieraaksi. Puhuin mitä puhuin, mutta tärkeintä oli kuulla vaikka vain sähköpiuhojen kautta tuttu ääni, minulle se kaikkein rakkain ääni. Enemmän kuin vapautta, olin kaivannut Lauraa.
      Tuli ruokailu, mutta minä en tajunnut ajoissa tärkeää sääntöä: jokainen ruokalan pöytä on ikään kuin askelma vankilan hierarkiapyramidissa. Kesti pari päivää ennen kuin löysin oikean, eräänlaisen tulokkaiden pöydän, josta kukaan ei tullut hätistelemään minua pois.
      Ruokailun jälkeen meidät päästettiin yhtenä mylvivänä ja kyynärpäillä huitovana laumana ulkoiluun. Kun tupsahdin ahtaalle, aidatulle takapihalle, jonka keskellä tatuoidut lihaskimput nostelivat painoja, näytti uusi todellisuuteni ensimmäisen kerran suoraan Hollywood-elokuvista matkitulta, vaikka oikeasti asiat olivatkin päinvastoin. Tuon ensimmäisen ulkoilun jälkeen en ole enää käynyt ulkona toista kertaa. Viipale vapautta ei auta, se vain kasvattaa nälkää.
      Kello löi neljä ja sellien ovet lukittiin. Päivänmittaan ovia oli pidetty auki sentään muutama tunti, mutta kello neljästä unentuloon saakka ainoita seuralaisiani olivat radio ja omat ajatukseni. Oli järkyttävää tajuta, että vaikka kuinka tahtoisin juuri nyt päästä pois, kukaan ei tulisi avaamaan ovea. Näin minulta oli viety vapaus.

Heti seuraavana päivänä sain sellikaverin, joka oli uskomattomien yhteensattumien ansiosta myös totaalikieltäytyjä ja vieläpä tuttu jo ennestään. On hyvin, hyvin harvinaista, että totaali istuu tuomiotaan suljetussa vankilassa, mutta sen lisäksi satuimme samaan aikaan samaan vankilaan samalle osastolle ja samaan selliin (talon vartijat tuntien meitä ei todellakaan ole tarkoituksella laitettu sellikavereiksi). Ja todellakin, Santeri oli vieläpä tuttu kasvo Oriveden opistolta, missä me molemmat olimme opiskelleet kirjallisuutta.
      Mikään ei olisi voinut auttaa minua enempää kuin kohtalotoveri ja juttukaveri, jolla on jo takataskussaan kahden kuukauden verran kokemuksia ja neuvoja tästä kaikesta. Santerin ansiosta henkilökohtainen helvettini muuttui pelkäksi vaikeaksi vaiheeksi, ja pian pystyin heittämään marttyyrin haarniskani kaapin perällä pölyttymään.

Sunnuntaina pääsin ensimmäiseen tapaamiseen. Kylmäkoskella vangit saavat nähdä läheisiään 45 minuuttia viikossa, eikä tapaamisissa saa koskettaa. Vanki istuu toisella puolen pöytää, tapaaja toisella ja välissä on matala muovilevy… aikaa 45 minuuttia…
      Tuomion ei pitäisi olla rangaistus vangin läheisille, eikä edes vankia pitäisi rangaista muulla kuin vapaudenriistolla. Kylmäkosken (ja muiden Suomen suljettujen vankiloiden) tapaamissäännöt menevät sadistisen kidutuksen puolelle. Ne ovat turhia, röyhkeitä ja nöyryyttäviä.
      Kaikesta huolimatta tyttöystäväni Lauran näkeminen antoi minulle hetkeksi Teräsmiehen voimat. Vaikka oli vaikeaakin, nuo 45 minuuttia piristivät, rohkaisivat ja rauhoittivat. Kaaos katosi, muistin taas miksi olen täällä, ja muistin, että pääsen täältä poiskin.

Vankila on outo paikka, jota en vielä täysin ymmärrä. Vangit ovat omalla tylyllä tyylillään käsittämättömän ystävällisiä ja avuliaita. Kaipa he muistavat, miten vaikeaa heillä itsellään oli alussa. Näiden muurien sisällä eletään kuitenkin kovaa ja miehistä elämää. Tilaa tunteille tai herkkyydelle ei ole. Luulen, että se on ainoa tapa elää täällä; jos avauduttaisiin, kenenkään pää ei kestäisi. Yksi vankitovereistani neuvoi minua: "Muistat vaan, että vartijat on vartijoita ja vangit vankeja, etkä puutu muiden asioihin, niin sulla ei ole mitään hätää".
      Mielialani heilahtelevat laidasta toiseen. Välillä tuntuu kuin betonijyrä ajaisi ylitseni, olen täydellisen neuvoton ja epätoivoinen. Välillä muutun innostuneeksi ja uteliaaksi, jonkinlaiseksi tutkijaksi uudessa, vieraassa maailmassa. Ja välillä tunnen itseni vahvaksi ja ylivoimaiseksi. Tajuan, että teen jotakin tärkeää.

Johannekselle voi lähettää postia vankilaan osoitteeseen Johannes Lilja, Vilppulan vankila, Kotiniementie 67, 35700 Vilppula.

Amnesty International adoptoi Johannes Liljan ja Lasse Janssonin mielipidevangeiksi:
http://www.aseistakieltaytyjaliitto.fi/lt/t171103.html

... Laura Lilja: Pikkuveljeni, Toivo Johannes Lilja, suljettiin vankilaan 24. heinäkuuta 2003 totaalisen aseistakieltäytymisen vuoksi ... :
Puristamo - http://www2.uiah.fi/to/pallas/lehdistotiedote.html

Kuvia Laura Liljan teoksesta Isänmaan Toivo

Seuraava viikko »

Takaisin Kirjoituksia -sivulle