Muistatko syyskuun

Järvenlaskunmetsä syntyi äkillisestä luonnonmullistuksesta. Hallittu muutos riistäytyi padon murtuessa kaaokseksi. Paluuta entiseen ei ollut, vesi ei virtaa ylöspäin. Lohdullista, että ajan kuluessa kehittyi uutta ja ainutlaatuista. Tämä maisema vahvistaa ja innostaa. Kuva otettu itselaukaisimella.

Kun Höytiäisellä myrskyää ja aallot hiovat rantakivikkoa, mietin, kaipaako järvi entisiä rantojaan. Enpä usko.

Rusakko ja minä sen tiedämme: omenat maistuvat parhaimilta juuri kun ne ovat putoamaisillaan.

(kuva: Aatos Lilja)

Mitä näet tässä kuvassa? Joutsenia ruokailemassa sänkipellolla Valtimolla vai kuusi pariskuntaa ja yhden yksinäisen?

Muistojeni kartta johdattaa minut vanhoille, tutuille paikoille

kuten Murtovaaran talolle

Murtojärvelle

karsikkopetäjän juurelle.
Ylväänä vanha aihki kantaa kolmatta vuosisataa meidän ihmisten murheita, suruja ja ehkä vähän ilojakin.

(kuva: Katja Kangas)

Hiidenportille

Suolammen yli kantautuu jokin haju

joka houkuttaa niin

että Tsahpi sulkee korvansa minun varoittavilta huudoiltani. Joskus on vain mentävä.

Mutta ystävän luo palataan.
Meille jäi kyllä vähän arvoitukseksi, oliko vastarannan puussa ilves vai sähisevä lintu.

Valokuvaamisen lisäksi värit ovat minulle tärkeää terapiaa. Viime tammikuussa pukeuduin mieluiten tummanruskeaan, kesällä valitsin jo heleää vihreää. Viimeviikolla piti ostaa uusi takki, kun kaikki vanhat olivat liian isoja. Ostin puolukanpunaisen.