Nikku syntyi kesällä 2000. Nikun kasvattaja on FL Aila Korhonen. Hän sairastui keväällä 2001 vaikeasti. Ailan pyynnöstä Kirsti Lilja haki uudet kodit Nikulle ja sen veljelle Pikulle. Nikku matkusti Pohjois-Karjalaan, josta pian löytyi uusi koti Tiina ja Janne Kuosmasen perheestä. Pikku jäi asumaan Vihtiin pelastuskoiraharrastajan hoiviin. Aila toivoi, että koirat saavat pysyvät kodit eivätkä joudu kiertoon. Nikusta hän kirjoitti, että siitoskäytön suhteen hän antaa uudelle perheelle vapaat kädet, mutta hän toivoi koiriensa suvun jatkuvan. Hän oli tehnyt viimeiset pennut omien kasvattiensa sukulinjoista (sukusiitosprosentti noin 22) pysyäkseen itse hyvissä koirissa. Aila Korhonen kuoli toukokuussa 2001.

Nikku täyttää kesäällä 2005 viisi vuotta. Se on lapsiperheen koira, joka toimii erinomaisesti myös Tiinan ja Jannen perustaman perhekodin terapiakoirana, apuna maatilan kotieläinten paimennuksessa ja Tiinan harrastuskoirana agilityssä. Nikku on ollut aina terve, sen silmät on tarkastettu kaksi kertaa, 2003 ja 2004, lonkat ovat A ja polvet terveet. Nikku on suorittanut poropaimennuskokeen Narkauksessa 2005 ollen seitsemäs 23:sta koirasta. Nikusta on annettu DNA-näyte Mikko Koskisen tutkimukseen.

Aila kertoi Nikun sukutaulun koirista

Näin Aila itse kertoi Nikun taustalla olevista koirista Porokoirakerhon -listalla 9.2. 2000, kun häneltä kysyttiin, mitä koiria hänellä on (kursiivilla olevat tekstit lisätty):

"Se on hyvä kysymys. Otetaanpa Donna (Nikun emä) ja Lumikki (huusholleissa annettuja nimiä, toinen koira tuli takaisin pitovaikeuksien takia, se on varsin kova, toinen allergian, aivan oikean allergian, sen emäntä teki kuolemaa ennen kuin luopui siitä.).

Molempien isä on sama Porokoiratutkimuksen koira Sahfi, Muonion paliskunnassa elämäntyönsä suorittanut, joka useammankin lausunnon perusteella oli palkisen paras porokoira monet vuodet. Minä halusin sen siitokseen, koska se oli todella viehko ja älykäs kuin fan. Sen isä oli norjalainen Runne, aivan sama Runne kuin paimensukuisten kantakoira, ja sen emä oli Sati, Porokoiratutkimuksen suurin periyttäjänarttu, joka teki neljä pentuetta kolmesta eri uroksesta ja kaikki kermaa. Satin isä oli maatiaisporokoira Tilko Raittijärveltä, ainoa todella suuri periyttäjämme, joka astui vaikka sohvatyynyn niin syntyi hyviä porokoiria. Satin emä oli Tsuku, ehta inarilainen, maatiaiskoira Jehun astuma tyttärentyttärestään, jonka isä oli maatiaiskoira Karhu-Musti. Lähtönarttuna siinä oli sitten kanta-Pike. (Karhu-Mustin poika Jehun tyttärestä oli myös paimensukuisten kantakoira Nästi.)

Donnan emä oli Nana (Nikun emänemä) , jonka isä Porokoiratutkimuksen Pilkki, Erkunan tokasta, ja taatusti tunnettu porokoira Käsivarren paliskunnassa. Pilkin isä oli maatiaiskoira Luuhki, toinen Erkunan tokan kahdesta kärkikoirasta, yhtä kuuluisa kuin poikansa, ja emä edellä mainittu Sati. Nanan emä oli Viuhko, mainitun Sahfin tytär. Viuhkon veli on nykyinen Tilko (Nikun isä) ja toinen veli oli porokoirana, aluksi pehmeä, sittemin varsin lahjakas, tuli vain ennen aikojaan riiuureissulla ammutuksi. Viuhkon emä oli Kipi, jonka isä oli Porokoiratutkimuksen Tilkku, Raittijärveltä, sekin varsin maineikas koira. Sen isä oli edelleen Runne ja emä Tessa, Satin täysi sisar. Kipin emä oli em Luuhkin ja Tsukun tytär Netta. Nanan pentueveli (s. 1990) oli se Norjassa vaikuttanut koira, joka piti porot 'kuin aidassa'.

Yhteenvetona, tässä on syntynyt useita sukupolvia koiria alkaen kuudesta koirasta, kanta-Pikestä, Jehusta, Karhu-Mustista, Tilkosta, Luuhkista ja Runnesta. Jehu oli työkoira, Karhu-Mustia ei paljon käytetty, kuten ei Runneakaan, mutta Tilko ja Luuhki olivat ykkösluokan maatiaistyökoiria. Näiden yhteisissä jälkeläisissä oli viitisentoista todella kovan luokan työkoiraa. Siitosvalinnan ainoa peruste oli osoitettu (nartun kohdalla pentueveljien) ansioituminen porotyössä. Sanokaapa te, mitä rotua ovat Donna ja Lumikki?"

Nikun sukutaulu

Perusteluja, miksi Nikku pitäisi ottaa lapinporokoirarotuun

Tiina ja Janne Kuosmanen tarjosivat Nikkua rotuun vuonna 2003, jolloin Lappalaiskoirat ry:n jalostustoimikunta hylkäsi sen ulkomuodollisin perustein. Tuolloin Nikku oli vielä kesken kehityksen. Nyt ulkomuoto on kehittynyt ja koiraan on tullut vankkuutta.

Porokoiran historian ja kulttuurin kunnioittaminen

Nikku edustaa viimeisiä Porokoiratutkimuksen suoria jälkeläisiä. Sen sukutaulusta löytyvät monet kuuluisat työkoirat kuten Muonion paliskunnan Sahfi (U 104-80), Ketolan Tilko Raittijärveltä, Erkunan tokan Luuhki Käsivarren paliskunnasta sekä sen poika Pilkki. Nikun 5 polven sukutaulussa kaikki urokset sen isää Tilkoa lukuun ottamatta ovat poromiesten käyttämiä porokoiria. Tilko oli kaupunkilaiskoira, joka eli terveenä yli 13-vuotiaaksi. Sen veli oli porotyössä, mutta kuoli tapaturmaisesti nuorena. Nikun emä Donna oli keväällä 2005 jo 13-vuotias, täysin terve koira.

Meidän mielestämme Lappalaiskoirat ry:n tulisi kunnioittaa Aila Korhosen pitkää elämäntyötä lapinporokoiran hyväksi. Aila paneutui lapinporokoira-asiaan jo 1960-luvulla kirjoittaen siitä artikkeleita Koiramme-lehteen (Lapin paimenkoiran alkuperästä Koiramme 4/1968). 1970-luvun alussa hän teki suuren palveluksen lapinporokoiraväelle vaatimalla Kennelliittoa erottamaan kukonharjulaiset lapinporokoirista. Lopulta hän itse kävi konkreettisesti käsin läpi lapinporokoirien kortiston siirtäen sieltä lapinkoiriin kaikki ne koirat, joissa oli kukonharjulaista enemmän kuin 25 prosenttia.

Suurimman työn hän teki Porokoiratutkimuksessa, jossa säilytettiin alkuperäistä porokoirakantaa pyrkien samalla kasvattamaan poromiehille käyttökoiria. Vaikka tämä työ aiheutti aikanaan paljon erimielisyyttä ja jopa erottamisia Kennelliitossa, lapinporokoirien säilyttämistyö on siitä hyötynyt monella tapaa. Porokoiratutkimuksen yli 100 uroskoiraa, jotka menivät poromiehille käyttökoiriksi, pitivät uhkaavasti katoavaa porokoirakantaa omalta osaltaan hengissä poronhoitoalueella lapinporokoiran hiljaisten vuosien aikana 1970 -luvulta 1990-luvun puoleen väliin, jolloin rekisteröintiluvut olivat pieniä vaihdellen välillä 17-129 vuosittain, useimmiten kuitenkin selvästi alle 100. Nikun edustamaa Porokoiratutkimuksen sukua on saatu myöhemmin lapinporokoiriin kahden rotuunotetun nartun Siivin ER40523/95 ja Pihkkan ER2653/98 sekä uroksen Santun kautta. Mutta hyvin pieninä purona. Vuosien 1999-2003 pentueissa näiden koirien osuus Veikko Liljan kantakoiralaskelmassa on Siivi 1,9 %, Pihkka 0,2 % ja Sahfi 0,5 %. Porokoiratutkimuksen koirien jälkeläisiä löytyy varmasti myös muiden rotuunotettujen takana, mutta niistä ei ole tietoja.

Geenipohjan säilyttäminen mahdollisimman laajana

Jotkut ovat esittäneet väitteen, ettei Nikkua tarvitse ottaa rotuun, koska siellä on jo Porokoiratutkimuksen koiria. Tällä perusteella olisi voinut hylätä viime vuoden rotuunotoista useimmat, koska rotuunotetuissa oli paljon sukulaiskoiria. Jos nykyisten vaikka viimeisen viiden vuoden aikana syntyneiden pentueiden sukutauluja tarkastellaan populaatiogenetiikan menetelmin esimerkiksi käyttäen hyväksi kantakoirakartoitusta lapinporokoirille, huomataan kiistatta, että Porokoiratutkimuksen jälkeläiset ovat häviävän pieni kanta suurten valtasukujen joukossa.

Menes-Lapin osuus koko lapinporokoirakannassa on ollut vuosina 1989-93 12,6 %, 1994-98 11,9 % ja 1999- 2003 13,4 %. Neljä eniten käytettyä kantakoiraa vuosina 1999-2003 ovat Turre 13.1 %, Bella von Sennehutte 9,32 %, Piera 8,3 % ja Halli 8,1 %. Kymmenen eniten käytetyn kantakoiran osuus on 60,2 % koko kannasta vuosina 1999- 2003. Nikun sukutaulussa näistä koirista löytyy ainoastaan Jehu, jonka prosenttiosuus on 3,7 % koko kannasta.

Näiden valtasukujen asema vain vahvistuu eli geenikanta kaventuu koko ajan, jos ei ryhdytä päättäväisiin toimiin, jolla pyrittäisiin saamaan geneettistä vaihtelua. Yksi tapa saada vaihtelua on vahvistaa harvinaisten sukulinjojen asemaa. Ja käyttää siitokseen koiria mahdollisimman leveältä pohjalta. Aiemmat Porokoiratutkimuksen jälkeläiset ovat jo melko perusteellisesti sekoittuneet valtasukuihin, koska siitosvalinnoissa on käytetty hyvin suosittuja yhdistelmiä tai sukuja. Olisi hyvä, että rinnalla kasvatettaisiin myös linjoja vähemmän käytetyistä yhdistelmistä. Tämä antaisi jatkossa paljon enemmän pelivaraa, jos jossakin linjassa ilmenee perinnöllisiä sairauksia. Tämmöisiin uusiin yhdistelmiin tarvitaan uroksia ja narttuja, joiden suvut poikkeavat mahdollisimman paljon yleisimmistä. Nikku olisi suvultaan juuri tällainen uros.

Meistä olisi ensisijaisen tärkeää hyödyntää Nikun tapaiset koirat, joiden esi-isät tutkitusti (sukutaulun ja DNA-tutkimuksen perusteella) polveutuvat vanhoista porokoirasuvuista. Rotuun on otettu ihan viime vuosina koiria, joiden suvuista ei varmasti tiedetä kovin paljoin taaksepäin eikä näille koirille ole myöskään tehty DNA-tutkimusta. Nämä rotuunotetut ovat tärkeitä, mutta vielä arvokkaampia on tutkitusti vanhoista porokoirasuvuista polveutuvat jostain syystä rodun ulkopuolelle jääneet koirat. Nyt on viimeiset hetket saada tämä geeniaines mahdollisimman tarkkaan hyödyntämään lapinporokoiran säilyttämistä terveenä ja mahdollisimman alkuperäisenä.

Kannan terveyden vaaliminen

Geenipohjan laajentaminen tuo aina mukanaan myös laajempaa vaihtelua ulkonäköön. Se ei kuitenkaan liene suurin vaara lapinporokoiran kasvatuksessa. Jalostustieteilijät ovat osittaneet, että kotieläinjalostuksen terveyden kannalta on tärkeintä taata riittävän suuri perinnöllinen vaihtelu. Kaikki menetetyt geenit on lopullisesti menetetty ja jatkossa joudutaan pärjäämään aina pienemmällä vaihtelulla. Siksi rodun säilymisen kannalta ei yhtenäistä ulkomuotoa voi asettaa geneettisen monimuotoisuuden edelle. Monessa rodussa haikaillaan uuden veren perään ja ollaan valmiita risteytyksiin toisten rotujen kanssa. Lapinporokoiraan on vielä mahdollisuus saada omaa maatiaiskantaa. Miten rotujärjestö voisi tulevaisuudessa perustella sen, että jätti tätä kantaa tietoisesti käyttämättä vedoten joihinkin ulkomuodollisiin seikkoihin?

Vuonna 2003 syntyi kaikkiaan 41 rekisteröityä lapinporokoirapentuetta. Kun tarkastelee näiden pentueiden kolmen polven sukutauluja, ei voi olla huomaamatta, miten paljon sukutauluissa esiintyy silmäsairaita (HC, PRA, RD) tai sairauksien kantajia. Löytyy ainoastaan kolme pentuetta, joissa ei ainakaan vielä ole yhtään silmäsairasta tai kantajaa ja lopuissa 38 silmäsairauksien periytymisen riski on ilmeinen. Mitään ei voi tietää varmasti eli mahdollisesti Nikkukin kantaa jotain silmäsairautta tai jotain muuta perinnöllistä sairautta. Mutta jos toisessa suvussa on varmasti jokin perinnöllinen sairaus eikö olisi viisasta yrittää löytää siitoskumppani suvusta, jossa tätä sairautta ei ole vielä ilmennyt.

Tärkein menetelmä, millä perinnölliset sairaudet saadaan pidettyä aisoissa, on mahdollisimman laaja geenikanta. Tässä Nikullakin olisi oma pieni osansa.

Sukusiitoksesta

Lapinporokoiran historian alkuaikoina käytettiin koiran jalostuksessa rankkaa sukusiitosta. Kun oli saatu aikaan hyväntyyppinen, rotumääritelmän mukainen yksilö, sitä kerrattiin surutta. Näin lapinporokoiriin saatiinkin nopeasti kapea, mutta yhtenäinen kärki, jotka olivat läheistä sukua keskenään. Sukusiitosaste nousi hyvin korkeaksi.

Koiranjalostuksessa sukusiitosta on pidetty hyväksyttynä keinona saada kantaa yhtenäisyyttä. Sen negatiiviset puolet tulevatkin vasta pikkuhiljaa esiin, kun kanta on liiaksi yhdenmukaistettu ja samalla, kun on saatu yhtenäinen ulkomuoto, on saatu myös mahdollisesti yhtenäinen sairausgeenistö.

Aila Korhonen käytti myös sukusiitosta viimeisten sukupolviensa kasvatustyössä. Osittain varmaan sen takia, että hänen kantansa oli niin pieni ja hän pyrki säilyttämään sen erillisenä. Mutta hän pyrki sukusiitoksella myös kokemuksensa mukaiseen porokoiran ihannekoiraan painottaen koiran luonnetta.

Nikku on vahvan, mutta taitavasti suunnitellun sukusiitoksen tulos. Ehkäpä korkeasta sukusiitosasteesta johtuen Ailalla oli vaikeuksia saada viimeisistä nartuistaan jälkeläisiä. Ainoastaan kaksi veljestä Nikku ja Pikku syntyivät, vaikka hän oli astuttanut molemmat narttunsa. Pikulla ei toinen kives laskeutunut. Se oli luonteensa puolesta Ailan suosikki, mutta kyllä hän piti Nikkuakin kelpo koirana. Nyt viisivuotiaana Nikku on kaikin puolin terve ja erittäin miellyttävänluonteinen, toimiva koira. Myös sen molemmat vanhemmat ovat eläneet vanhoiksi terveinä. Tällaista vahvasti sukusiitettyä, mutta tervettä linjaa on turvallista käyttää erisukuisille siitosnartuille. Jos Nikun kanta periyttäisi jotain vakavaa sairautta, se olisi todennäköisesti tullut jo siinä esille.

Vaikka suurin osa nykykasvattajista on tajunnut sukusiitoksen riskit rodun säilymisen kannalta, ei ole mitään syytä jättää siitoksesta pois sukusiitettyjä koiria, jos ne ovat terveitä.

Rotuunotosta

Rotuunotot ovat tapahtuneet pääosin poronhoitoalueella, mutta myös esimerkiksi oululainen koira on otettu rotuun. Eivätkä kaikki poronhoitoalueen koirat ole olleet suinkaan käyttökoiria. Hyvin harrastelijamainen ja epätieteellinen onkin ajatus, että porokoiran geenit jotenkin muuttuisivat, kun se jostain syystä muuttaa poronhoitoalueen ulkopuolelle. Siksi minusta on nykyaikana täysin perustelematonta erotella koirien perimä asuinpaikan mukaan. Tietenkin on erinomaista, jos saamme rotuun työkäytössä testattuja hyviä porokoiria. Mutta tällä kriteerillä rotuunotettuja olisi hyvin vähän. Suurin osa poronhoitoalueenkin koirista toimii enimmäkseen perhekoirina tai pihakoirina. Rotuunotossa tulisikin painottaa selviä, luotettavia sukutietoja sekä DNA-tutkimusta.

Mielestäni Lapin ulkopuolella rotuunotetuilta koirilta tulisi vaatia silmätarkastuslausunto. Sen hankkiminen ei niille olisi matkojen takia ylivoimaista. Jos koira on poromiehen iäkäs, terve työkoira ja asuu useamman sadan kilometrien päässä lähimmästä silmätarkastuksia tekevästä eläinlääkäristä, riski kannattaa ottaa, vaikka koiran silmiä ei voisi tarkastaakaan. Rotuunotettujen koirien pitäisi kuitenkin ehdottomasti olla kaikinpuolin terveitä.

Jos kasvattaja käyttää jalostukseen rotuunotettua koiraa, hänen vastuunsa korostuu. Jos jalostustoimikunta on huolissaan siitä, että rotuunotetut huonontavat rotuominaisuuksia, minusta voisi rotuunotettujen jälkeläisille laittaa tiettyjä ehtoja ennen kuin niillä voidaan jatkaa sukua. Niitä voisivat olla ainakin silmätarkastus ja minun puolestani myös luonnetesti tai poropaimennuskoe ja vaikka jalostustarkastus.

Vuonna 2004 rotuun on otettu koiria melko runsaasti, mikä on hyvä asia. Näitä rotuunotettuja koiriahan pitäisi käyttää vain pienelle osalle lapinporokoirakantaa. Hölmöläisen touhua on, jos rotuunoteuista koirista tulee heti siitosmatadoreita. Näin joudutaan ojasta allikkoon.

Rotuunotto pitäisi olla oikeudenmukainen ja tasapuolinen kaikille rotuun tarjotuille koirille. Jos rotuunotossa noudatetaan tiukkoja ulkomuotokriteerejä, niitä pitäisi noudattaa kaikkien koirien osalta.

Meidän , Kennelliiton, Lappalaiskoirat ry:n, kasvattajien ja porokoirien omistajien vastuulla on suomalaisen alkuperäisrodun, lapinporokoiran säilyttäminen. Tehkäämme se ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä hyödyntäen nykyajan tietoa ja tutkimusta!

Tiina Kuosmanen ja Kirsti Lilja

Lähteet ja liitteet:

Lappalaiskoirat ry: n vuosikirja 2003
Aila Korhonen: Lapin painmenkoiran alkuperästä Koiramme-lehti 4/68
Veikko Liljan lapinporokoirien kantakoiralaskelma (Excel-taulukko)
Kantakoiraprosentit vuosittain (Excel-taulukko)